Väliaikainen versio

JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS

NICHOLAS EMILIOU

27 päivänä kesäkuuta 2024 (1)

Yhdistetyt asiat C‑123/23 ja C‑202/23 [Khan Yunis ja Baadba] (i)

N.A.K.,

E.A.K. ja

Y.A.K. (C‑123/23) ja

M.E.O. (C‑202/23)

vastaan

Saksan liittotasavalta

(Ennakkoratkaisupyyntö – Verwaltungsgericht Minden (hallintotuomioistuin, Minden, Saksa))

Ennakkoratkaisupyyntö – Vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alue – Turvapaikka – Direktiivi 2013/32/EU – Kansainvälisen suojelun myöntämistä tai poistamista koskevat yhteiset menettelyt – Kansainvälistä suojelua koskeva hakemus – Perusteet hakemuksen tutkimatta jättämiselle – 33 artiklan 2 kohdan d alakohta ja 40 artikla – Kansainvälistä suojelua koskeva myöhempi hakemus – Olosuhteet, joissa myöhemmältä hakemukselta voidaan katsoa puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset – Mahdollisuus katsoa, että myöhemmältä hakemukselta, joka on jätetty sen jälkeen, kun toinen jäsenvaltio päätti kyseisen henkilön aiempaa hakemusta koskeneen turvapaikkamenettelyn, puuttuvat tutkittavaksi ottamisen edellytykset

I       Johdanto

1.        Nyt käsiteltävät ennakkoratkaisupyynnöt koskevat direktiivin 2013/32/EU(2) 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaan sisältyvän tutkimatta jättämisen perusteen tulkintaa. Kyseisen säännöksen mukaan jäsenvaltiot voivat tietyissä tilanteissa katsoa ”myöhemmiltä hakemuksilta” puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset. Saman direktiivin 2 artiklan q alakohdan mukaan myöhemmät hakemukset ovat kansainvälistä suojelua koskevia hakemuksia, jotka tehdään ”sen jälkeen, kun [saman henkilön] aiemmasta hakemuksesta on tehty lainvoimainen päätös”.

2.        Kummastakaan säännöksestä ei ilmene, voidaanko tätä tutkimatta jättämisen perustetta soveltaa vain, jos sama jäsenvaltio tutkii molemmat hakemukset, vai myös tilanteessa, johon liittyy useita jäsenvaltioita, jos aiemman turvapaikkamenettelyn toteutti muu jäsenvaltio (jäsenvaltio A) kuin se, jossa ”myöhempi hakemus” jätetään (jäsenvaltio B).

3.        Saksan lainsäädännön mukaan Bundesamt für Migration und Flüchtlinge (liittovaltion maahanmuutto- ja pakolaisvirasto, Saksa; jäljempänä Bundesamt) voi tiettyjen edellytysten täyttyessä katsoa, että kansainvälistä suojelua koskevalta hakemukselta, joka on jätetty siellä ”sen jälkeen, kun” samaa hakijaa koskeva ”hakemuksen hylkäämiseen johtanut turvapaikkamenettely on päättynyt” toisessa jäsenvaltiossa, puuttuvat tutkittavaksi ottamisen edellytykset. Verwaltungsgericht Minden (hallintotuomioistuin, Minden, Saksa) tiedustelee, onko tällainen säännös direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdan, luettuna yhdessä sen 2 artiklan q alakohdan kanssa, mukainen.

4.        Unionin tuomioistuimelta on jo pyydetty ratkaisua tästä kysymyksestä.(3) Se on kuitenkin aiemmissa tapauksissa tyytynyt esittämään toteamuksia niistä nimenomaisista tilanteista, joissa lopullisen päätöksen asianomaisen henkilön aiemmasta hakemuksesta oli tehnyt kolmas valtio tai jäsenvaltio, joka tosin soveltaa asetusta (EU) N:o 604/2013(4) mutta jota direktiivi 2013/32 tai direktiivi 2011/95/EU(5) ei sido (nimittäin Norja ja Tanska). Nyt käsiteltävissä asioissa unionin tuomioistuimen tarkasteltavana on direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaan sisältyvän tutkimatta jättämisen perusteen soveltaminen sellaisessa tilanteessa, jossa sama henkilö jättää kansainvälistä suojelua koskevia hakemuksia peräkkäin eri jäsenvaltioissa, jotka osallistuvat täysimääräisesti Euroopan yhteiseen turvapaikkajärjestelmään.

II     Asiaa koskevat oikeussäännöt

A       Euroopan unionin oikeus

5.        Direktiivin 2013/32 2 artiklan q alakohdan määritelmän mukaan ”myöhemmällä hakemuksella” tarkoitetaan ”kansainvälistä suojelua koskevaa uutta hakemusta, joka tehdään sen jälkeen, kun aiemmasta hakemuksesta on tehty lainvoimainen päätös, mukaan lukien tapaukset, joissa hakija on nimenomaisesti peruuttanut hakemuksensa, ja tapaukset, joissa määrittävä viranomainen on hylännyt hakemuksen, joka on implisiittisesti peruutettu [kyseisen direktiivin] 28 artiklan 1 kohdan mukaisesti”.

6.        Direktiivin 2013/32 33 artiklassa, jonka otsikko on ”Hakemukset, joilta puuttuvat tutkittavaksi ottamisen edellytykset”, säädetään seuraavaa:

”1.      Niiden tapausten lisäksi, joissa hakemusta ei [Dublin III ‑asetuksen] mukaisesti tutkita, jäsenvaltiot eivät ole velvollisia tutkimaan, voidaanko hakijaa pitää henkilönä, joka voi saada kansainvälistä suojelua direktiivin [2011/95] mukaisesti, kun hakemukselta katsotaan puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset tämän artiklan mukaisesti.

2.      Jäsenvaltiot voivat katsoa kansainvälistä suojelua koskevalta hakemukselta puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset ainoastaan, jos:

– –

d)      hakemus on myöhempi hakemus, johon liittyen ei ole ilmennyt tai johon liittyen hakija ei ole esittänyt uusia tosiseikkoja tai perusteita, jotka liittyvät sen selvittämiseen, voidaanko hakijaa pitää direktiivin [2011/95] nojalla kansainvälistä suojelua saavana henkilönä; tai

– –”

7.        Kyseisen direktiivin 40 artiklan, jonka otsikko on ”Myöhempi hakemus”, sanamuoto on seuraava:

”1.      Jos jäsenvaltiossa kansainvälistä suojelua hakenut henkilö antaa lisäselvityksiä tai tekee myöhemmän hakemuksen samassa jäsenvaltiossa, tämän jäsenvaltion on tutkittava nämä lisäselvitykset tai myöhemmän hakemuksen aineisto edellisen hakemuksen tutkinnan tai hakemuksen perusteella annettua päätöstä koskevan uudelleentarkastelun tai muutoksenhaun yhteydessä edellyttäen, että toimivaltaiset viranomaiset voivat tällöin ottaa huomioon kaikki lisäselvityksiin tai myöhempään hakemukseen liittyvät tosiseikat ja harkita niitä.

2.      Jotta voidaan tehdä päätös 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa tarkoitetun kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen ottamisesta tutkittavaksi, kansainvälistä suojelua koskeva myöhempi hakemus tutkitaan ensin alustavasti sen toteamiseksi, onko ilmennyt tai onko hakija esittänyt uusia seikkoja tai perusteita, jotka liittyvät sen selvittämiseen, voidaanko hakijaa pitää direktiivin [2011/95] nojalla kansainvälistä suojelua saavana henkilönä.

3.      Jos 2 kohdassa tarkoitetun alustavan tutkinnan tuloksena todetaan, että sellaisia uusia seikkoja tai perusteita on ilmennyt tai että hakija on esittänyt sellaisia uusia seikkoja tai perusteita, jotka lisäävät merkittävästi sen todennäköisyyttä, että hakijaa pidetään direktiivin [2011/95] nojalla kansainvälistä suojelua saavana henkilönä, hakemuksen tutkintaa on jatkettava II luvun mukaisesti. Jäsenvaltiot voivat lisäksi säätää muita perusteita, joiden nojalla myöhemmän hakemuksen tutkintaa on jatkettava.

– –

5.      Jos myöhemmän hakemuksen tutkintaa ei jatketa tämän artiklan nojalla, kyseiseltä hakemukselta on katsottava puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset 33 artiklan 2 kohdan d alakohdan mukaisesti.

– –

7.      Jos henkilö, josta tehty siirtopäätös on pantava täytäntöön [Dublin III ‑asetuksen] mukaisesti, antaa lisäselvityksiä tai tekee myöhemmän hakemuksen siirtävässä jäsenvaltiossa, mainitussa asetuksessa määritellyn vastuussa olevan jäsenvaltion on tutkittava kyseiset lisäselvitykset tai myöhemmät hakemukset tämän direktiivin mukaisesti.”

B       Saksan oikeus

8.        Turvapaikkamenettelyjä koskevat pääasialliset aineelliset säännökset ja menettelysäännöt sisältyvät 26.6.1992 annettuun turvapaikkalakiin (Asylgesetz, jäljempänä AsylG) (BGBl. 1992 I, s. 1126), sellaisena kuin se on julkaistuna 2.9.2008 (BGBl. 2008 I, s. 1798) ja sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasian oikeudenkäynnissä.

9.        AsylG:n 29 §:ssä, jonka otsikko on ”Hakemukset, jotka on jätettävä tutkimatta”, säädetään seuraavaa:

”(1)       Turvapaikkahakemus jätetään tutkimatta, jos

– –

5.      uutta turvapaikkamenettelyä ei 71 §:ssä tarkoitetun myöhemmän hakemuksen tai 71a §:ssä tarkoitetun toisen hakemuksen tapauksessa ole toteutettava.”

10.      AsylG:n 71a §:ssä, jonka otsikko on ”Toinen hakemus”, säädetään seuraavaa:

”(1)      Jos ulkomaalainen tekee sen jälkeen, kun turvallisessa kolmannessa valtiossa (26a §), johon sovelletaan turvapaikkamenettelyn toteuttamista koskevasta toimivallasta annettuja [unionin] oikeussääntöjä tai jonka kanssa Saksan liittotasavalta on tehnyt tätä koskevan kansainvälisen sopimuksen, käyty ja hakemuksen hylkäämiseen johtanut turvapaikkamenettely on päättynyt, Saksassa turvapaikkahakemuksen (toinen hakemus), uusi turvapaikkamenettely on mahdollinen vain, jos Saksan liittotasavalta on vastuussa turvapaikkamenettelyn toteuttamisesta ja jos hallintomenettelylain [Verwaltungsverfahrensgesetz, sellaisena kuin se on julkaistu 23.1.2003 (BGBl. 2003 I, s. 102); jäljempänä VwVfG] 51 §:n 1–3 momentissa tarkoitetut edellytykset täyttyvät, minkä tutkiminen kuuluu [Bundesamtin] tehtäviin.

– –”

11.      Hallintomenettelylaki sisältää yleisiä säännöksiä viranomaisten hallintomenettelystä. Tämän lain 51 §:n 1 ja 2 momentissa säädetään seuraavaa:

”(1) Viranomaisten on asianomaisen hakemuksesta päätettävä hallintotoimen, johon ei voida enää hakea muutosta, kumoamisesta tai muuttamisesta, kun

1.      hallintotoimen perustana oleva tosiasiallinen tai oikeudellinen tilanne on myöhemmin muuttunut asianomaisen eduksi;

2.      on olemassa uusia todisteita, jotka olisivat johtaneet asianomaisen kannalta edullisempaan ratkaisuun;

3.      on siviiliprosessilain [Zivilprozessordnung] 580 §:ssä tarkoitettuja menettelyn uudelleen aloittamista puoltavia perusteita.

(2)      Hakemus voidaan ottaa tutkittavaksi vain, jos asianomainen oli aiemmassa menettelyssä törkeään huolimattomuuteen syyllistymättä kykenemätön vetoamaan menettelyn uudelleen aloittamisen perusteeseen erityisesti oikeussuojakeinoja käyttämällä.”

III  Tosiseikat, kansallinen menettely ja ennakkoratkaisukysymykset

A       Asia C‑123/23

12.      Pääasian kantajat N.A.K, E.A.K. ja Y.A.K. ovat kansalaisuudettomia palestiinalaisia, jotka asuivat aiemmin Gazan kaistalla. Vuonna 1985 syntynyt N.A.K on E.A.K:n ja Y.A.K:n äiti.

13.      Kantajat ilmoittivat saapuneensa Saksan liittotasavaltaan 11.11.2019 ja hakeneensa turvapaikkaa 15.11.2019. Bundesamt rekisteröi virallisesti heidän turvapaikkahakemuksensa 22.11.2019.

14.      N.A.K. ilmoitti, että hän oli lähtenyt Gazan kaistalta lastensa kanssa vuonna 2018, koska Hamas oli vainonnut heitä hänen aviomiehensä poliittisen toiminnan vuoksi, ja että he olivat matkustaneet Saksaan muun muassa Espanjan ja Belgian kautta. Kantajat olivat asuneet Belgiassa noin vuoden ajan ja hakeneet siellä kansainvälistä suojelua.

15.      N.A.K. myös totesi, että hänen aviomiehensä oli tullut Saksan liittotasavaltaan vuonna 2014 ja hakenut kansainvälistä suojelua siellä. Hänen kansainvälistä suojelua koskeva hakemuksensa oli kuitenkin hylätty 31.3.2017 tehdyllä päätöksellä.

16.      Bundesamt esitti Dublin III ‑asetuksen 23, 24 ja 25 artiklaa soveltaen takaisinottopyynnön Espanjan toimivaltaisille viranomaisille. Espanjan viranomaiset hylkäsivät kyseisen pyynnön 28.11.2019 päivätyllä kirjeellä, jonka mukaan ne eivät olleet vastuussa N.A.K:n ja hänen lastensa hakemusten käsittelystä.

17.      Bundesamt ei esittänyt takaisinottopyyntöä Belgian viranomaisille. Se kuitenkin esitti näille viranomaisille tietopyynnön Dublin III ‑asetuksen 34 artiklan nojalla, jolla pyritään helpottamaan jäsenvaltioiden välistä tietojenvaihtoa.

18.      Belgian viranomaiset ilmoittivat 5.3.2021 päivätyssä vastauksessaan, että N.A.K. oli hakenut kansainvälistä suojelua Belgiassa 21.8.2018. Hänen hakemuksensa oli kuitenkin hylätty 5.7.2019 turvapaikkaperusteiden tutkimisen jälkeen. Kyseisten viranomaisten mukaan niiden toteuttaman turvapaikkamenettelyn kuluessa ei ollut uskottavasti osoitettu, että N.A.K:ta uhkasi vaino tai vakava haitta alkuperämaassaan. Ne olivat lisäksi todenneet, että Gazan kaistalle palatessaan N.A.K voisi saada suojelua tai apua Yhdistyneiden kansakuntien Lähi-idässä olevien palestiinalaispakolaisten avustus- ja työjärjestöltä (United Nations Relief and Works Agency for Palestine Refugees in the Near East, jäljempänä UNRWA).

19.      Belgian viranomaiset lisäsivät, ettei N.A.K ollut hakenut muutosta päätökseen, josta oli siten tullut lainvoimainen.

20.      Bundesamt hylkäsi 25.5.2021 tekemällään päätöksellä N.A.K:n ja hänen lastensa turvapaikkahakemukset tutkittavaksi ottamisen edellytysten puuttumisen vuoksi ja määräsi heidät poistettavaksi maasta Gazan kaistalle.

21.      Bundesamt katsoi erityisesti, että AsylG:n 71a §:n 1 momentin mukaan uutta turvapaikkamenettelyä ei ollut tarpeen toteuttaa pääasian kantajien osalta. Belgian viranomaiset olivat nimittäin hylänneet heidän aiemmat kansainvälistä suojelua koskevat hakemuksensa, eikä VwVfG:n 51 §:n 1–3 momentissa tarkoitettuja perusteita menettelyn uudelleen aloittamiselle ollut. Bundesamt totesi tältä osin, että N.A.K:n ja hänen lastensa tosiasiallinen ja oikeudellinen tilanne ei ollut muuttunut eivätkä he olleet esittäneet uusia todisteita.

22.      Pääasian kantajat nostivat 9.6.2021 kyseisestä päätöksestä kanteen Verwaltungsgericht Mindenissä, joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin. N.A.K. väitti, että hän kohtaisi vakavaa syrjintää Gazan kaistalla, koska naisiin ja etenkin eronneisiin tai naimattomiin naisiin kohdistuva väkivalta on yhteiskunnallisesti hyväksyttyä alueella. Lisäksi pääsyä terveydenhoitoon ja työhön rajoitetaan, ja hän ja hänen lapsensa eivät voisi turvata perustoimeentuloaan Gazan kaistan epävarmojen olosuhteiden vuoksi. N.A.K. myös totesi, ettei hänellä ole perheen tukea Gazan kaistalla ja ettei myöskään UNRWA:lta olisi odotettavissa riittävää tukea hänelle ja hänen lapsilleen. Hänen mukaansa Belgian viranomaiset eivät olleet ottaneet näitä seikkoja huomioon. N.A.K. myös väitti, että hänen ja lasten on de facto mahdotonta palata Gazan kaistalle ja asettua jälleen UNRWA:n suojeluun. Näiden seikkojen perusteella hän vaati, että heille on myönnettävä pakolaisasema.

23.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin määräsi 31.8.2021 antamallaan päätöksellä, että N.A.K:n kanteella on lykkäävä vaikutus riidanalaiseen päätökseen sisältyvän maastapoistamismääräyksen osalta. Se viittasi asiassa C‑8/20, L.R. (Norjan hylkäämä turvapaikkahakemus), esitettyihin huomautuksiin ja katsoi, että oli syytä epäillä, onko AsylG:n 71a § unionin oikeuden mukainen.

24.      Tässä tilanteessa Verwaltungsgericht Minden päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Onko direktiivin [2013/32] 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaa, luettuna yhdessä kyseisen direktiivin 2 artiklan q alakohdan kanssa, tulkittava siten, että se on esteenä jäsenvaltion lainsäädännölle, jonka mukaan tässä jäsenvaltiossa jätetty kansainvälistä suojelua koskeva hakemus on jätettävä tutkimatta, jos toinen jäsenvaltio on lainvoimaisella päätöksellä hylännyt tässä toisessa jäsenvaltiossa aiemmin jätetyn kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen perusteettomana?”

B       Asia C‑202/23

25.      Pääasian kantaja M.E.O. on vuonna 1989 syntynyt Libanonin kansalainen. Hän matkusti 2.3.2020 Saksan liittotasavaltaan ja haki samana päivänä turvapaikkaa siellä. Bundesamt rekisteröi hänen hakemuksensa 30.4.2020. Sen jälkeen, kun Bundesamtin tekemä Eurodac-tarkistus oli tuottanut yhden 1-luokkaan kuuluvan hakutuloksen Puolan osalta, Puolan viranomaiset suostuivat 29.4.2020 päivätyllä kirjeellä ottamaan M.E.O:n takaisin.

26.      Bundesamt hylkäsi M.E.O:n turvapaikkahakemuksen 25.6.2020 tekemällään päätöksellä sillä perusteella, että siltä puuttuivat tutkittavaksi ottamisen edellytykset, ja määräsi hänet poistettavaksi maasta Puolaan. Bundesamt totesi, että Puola on toimivaltainen toteuttamaan turvapaikkamenettelyn.

27.      M.E.O. nosti 6.7.2020 kyseisestä päätöksestä kanteen ja teki väliaikaista oikeussuojaa koskevan hakemuksen Verwaltungsgericht Düsseldorfille (hallintotuomioistuin, Düsseldorf, Saksa). Kyseinen tuomioistuin hylkäsi hakemuksen.

28.      Marraskuun 2020 alussa Bundesamt ilmoitti Puolan viranomaisille, että vaikka määräaika M.E.O:n Puolaan siirtämiselle ei ollut vielä päättynyt, hänen siirtämisensä ei ollut tosiasiassa mahdollista, koska hän pakoili viranomaisia.

29.      Bundesamt kumosi 2.2.2021 päivätyllä kirjeellä 25.6.2020 tekemänsä päätöksen sillä perusteella, että määräaika M.E.O:n siirtämiselle oli päättynyt. Puolan viranomaiset vastasivat Bundesamtin esittämään tietopyyntöön 28.4.2021 päivätyllä kirjeellä, että Puolassa toteutettu turvapaikkamenettely oli keskeytetty 20.4.2020. M.E.O:n olisi ollut mahdollista aloittaa kyseinen turvapaikkamenettely uudelleen tammikuuhun 2021 saakka (toisin sanoen yhdeksän kuukauden kuluessa käsittelyn keskeyttämistä koskevan päätöksen tekoajankohdasta), mutta nyt se ei ollut enää mahdollista.

30.      Bundesamt hylkäsi M.E.O:n tekemän turvapaikkahakemuksen tutkittavaksi ottamisen edellytysten puuttumisen vuoksi 14.7.2021 tekemällään päätöksellä ja määräsi hänet poistettavaksi maasta Libanoniin. Se totesi päätöksessään, että AsylG:n 71a §:n 1 momentin nojalla uutta turvapaikkamenettelyä ei voida toteuttaa Saksassa, koska turvapaikkamenettely Puolassa oli päättynyt eikä M.E.O. ollut saanut kansainvälistä suojelua siellä. Bundesamt totesi tältä osin, ettei M.E.O:n tosiasiallinen ja oikeudellinen tilanne ollut muuttunut siitä, millaiseksi hän oli kuvannut sitä aiemmin Puolassa jättämässään hakemuksessa, eikä uusia todisteita ollut esitetty.

31.      M.E.O. nosti 27.7.2021 kyseisestä päätöksestä kanteen Verwaltungsgericht Mindenissä, joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin.

32.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoi 31.8.2021 antamassaan päätöksessä, että Bundesamtin päätökseen sisältyvästä maastapoistamismääräyksestä nostetulla M.E.O:n kanteella on lykkäävä vaikutus. Se totesi lisäksi olevansa epävarma myöhemmän hakemuksen käsitteen tulkinnasta ja AsylG:n 71a §:n yhteensopivuudesta unionin oikeuden kanssa.

33.      Tässä tilanteessa Verwaltungsgericht Minden päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

”1)      Onko direktiivin [2013/32] 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaa, luettuna yhdessä kyseisen direktiivin 2 artiklan q alakohdan kanssa, tulkittava siten, että se on esteenä jäsenvaltion säännöstölle, jonka mukaan kyseisessä jäsenvaltiossa tehdyltä kansainvälistä suojelua koskevalta hakemukselta on katsottava puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset, jos hakija on tehnyt jo aiemmin toisessa jäsenvaltiossa kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen ja tämä toinen jäsenvaltio on keskeyttänyt menettelyn, koska hakija ei ole jatkanut menettelyä kyseisessä jäsenvaltiossa?

2)      Jos ensimmäiseen kysymykseen vastataan kieltävästi:

onko direktiivin [2013/32] 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaa, luettuna yhdessä kyseisen direktiivin 2 artiklan q alakohdan kanssa, tulkittava siten, että se on esteenä jäsenvaltion säännöstölle, jonka mukaan kyseisessä jäsenvaltiossa tehdyltä kansainvälistä suojelua koskevalta hakemukselta on katsottava puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset, jos hakija on tehnyt jo aiemmin toisessa jäsenvaltiossa kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen ja tämä toinen jäsenvaltio on keskeyttänyt menettelyn, koska hakija ei ole jatkanut menettelyä kyseisessä jäsenvaltiossa, vaikka tämä toinen jäsenvaltio voi vielä aloittaa turvapaikkamenettelyn uudelleen, jos hakija pyytää sitä kyseisessä toisessa jäsenvaltiossa?

3)      Jos toiseen kysymykseen vastataan myöntävästi:

säädetäänkö unionin oikeudessa, mikä ajankohta on tehtäessä päätöstä kansainvälistä suojelua koskevasta hakemuksesta ratkaiseva sen kannalta, voidaanko aiemmin toisessa jäsenvaltiossa keskeytetty turvapaikkamenettely aloittaa vielä uudelleen, vai määräytyykö tämä pelkästään kansallisen oikeuden perusteella?

4)      Jos kolmanteen kysymykseen on vastattava siten, että unionin oikeuteen sisältyy vastaavia säännöksiä:

kun tehdään päätöstä kansainvälistä suojelua koskevasta hakemuksesta, mikä ajankohta on unionin oikeuden nojalla ratkaiseva sen kannalta, voidaanko aiemmin toisessa jäsenvaltiossa keskeytetty turvapaikkamenettely aloittaa vielä uudelleen?”

IV     Menettely unionin tuomioistuimessa

34.      28.10.2022 päivätyt ennakkoratkaisupyynnöt kirjattiin saapuneeksi unionin tuomioistuimeen 1.3.2023 (asia C‑123/23) ja 28.3.2023 (asia C‑202/23).

35.      Unionin tuomioistuimen presidentin 10.5.2023 tekemällä päätöksellä asiat C‑123/23 ja C‑202/23 yhdistettiin kirjallista ja suullista käsittelyä ja tuomion antamista varten.

36.      Kirjallisia huomautuksia esittivät Saksan liittotasavalta, Ranskan hallitus ja Euroopan komissio. Saksan liittotasavalta ja komissio olivat edustettuina 29.2.2024 pidetyssä istunnossa.

V       Asian tarkastelu

37.      On helppoa kuvitella, että maksimoidakseen mahdollisuutensa saada kansainvälistä suojelua turvapaikanhakija saattaa haluta jättää kansainvälistä suojelua koskevia hakemuksia useammassa kuin yhdessä jäsenvaltiossa. Hyvin tietoisena siitä, että on tärkeää välttää sitä, että järjestelmä tukkeutuisi siitä syystä, että valtioiden viranomaiset ovat velvollisia käsittelemään saman hakijan tekemiä useita hakemuksia, ja forum shoppingia,(6) unionin lainsäätäjä on sisällyttänyt Dublin III ‑asetukseen erityissäännöksiä, joiden tarkoituksena on keskittää saman henkilön jättämien hakemusten käsittely yhteen jäsenvaltioon(7) ja näin rajoittaa edelleen liikkumista.(8) Se on ottanut käyttöön yhden luukun mekanismin, jonka tarkoituksena on saada turvapaikanhakijat luopumaan useiden turvapaikkamenettelyjen aloittamisesta eri jäsenvaltioissa (jäsenvaltiot A, B jne.) samanaikaisesti tai perätysten aloittamalla turvapaikkamenettely jäsenvaltiossa B, C jne. sen jälkeen, kun turvapaikkamenettely on päättynyt tai keskeytetty jäsenvaltiossa A.

38.      Aloitan kuvaamalla Dublin III ‑asetuksen säännöksiä, jotka unionin lainsäätäjä on antanut nimenomaisesti sen estämiseksi, ettei tällainen skenaario toteutuisi (A). Sen jälkeen tutkin, onko jäsenvaltioiden mahdollista täydentää kyseistä ratkaisua antamalla toimivaltaisille viranomaisilleen ja tuomioistuimilleen mahdollisuuden tietyin edellytyksin katsoa, että hakemukselta, joka on jätetty sen jälkeen, kun toisessa jäsenvaltiossa on toteutettu saman henkilön tekemää aiempaa hakemusta koskeva turvapaikkamenettely, puuttuvat tutkittavaksi ottamisen edellytykset, soveltamalla direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaa, luettuna yhdessä sen 2 artiklan q alakohdan kanssa (B). Nyt käsiteltävissä asioissa esille tuleva pääasiallinen kysymys koskee nimittäin näiden säännösten sovellettavuutta tilanteessa, jossa osallisina on useita jäsenvaltioita, nimittäin kun henkilö hakee turvapaikkaa jäsenvaltiossa B (tässä Saksa), samalla kun jäsenvaltiossa A (tässä Belgia ja Puola) on jo toteutettu turvapaikkamenettely saman henkilön tekemän aiemman hakemuksen osalta.

A       ”Takaisinottomenettelyt”: unionin lainsäätäjän nimenomainen ratkaisu

39.      Sen ehkäisemiseksi, että sama henkilö tekee kansainvälistä suojelua koskevia hakemuksia eri jäsenvaltioissa, unionin lainsäätäjä on antanut Dublin III ‑asetuksessa säännöksiä, joiden nojalla tällaiset hakemukset käsittelee yksi ainoa jäsenvaltio (jäljempänä hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio). Etenkin kyseisen asetuksen 18 artiklan 1 kohdan b–d alakohdassa säädetään, että hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio on velvollinen ”ottamaan takaisin” hakijan, joka on jättänyt hakemuksen toisessa jäsenvaltiossa.(9)

1.     Lyhyt katsaus takaisinottomenettelyyn

40.      ”Takaisinottomenettely” esitetään yksityiskohtaisesti Dublin III ‑asetuksen 23–25 artiklassa. Kyseinen menettely alkaa sillä, että ”pyynnön esittävä jäsenvaltio” (toisin sanoen jäsenvaltio, jossa hakija oleskelee) esittää ”takaisinottopyynnön” hakemuksen käsittelystä vastuussa olevalle jäsenvaltiolle. Jos tämä menettely toteutetaan menestyksellisesti, se huipentuu hakijan siirtämiseen pyynnön esittävästä jäsenvaltiosta toiseen jäsenvaltioon. Siirron yksityiskohtaiset säännöt ja määräajat esitetään yksityiskohtaisesti kyseisen asetuksen 29 artiklassa.

41.      Päättelen näistä säännöksistä, että tilanteisiin, joissa pyynnön esittävä jäsenvaltio voi esittää takaisinottopyynnön, kuuluvat ensinnäkin se, että kolmannen maan kansalainen tai kansalaisuudeton henkilö hakee turvapaikkaa kyseisessä jäsenvaltiossa silloin, kun hänen hakemuksensa on sen käsittelyssä vastuussa olevan jäsenvaltion käsiteltävänä, tai sen jälkeen, kun hän on peruuttanut kyseisessä jäsenvaltiossa tekemänsä hakemuksen (Dublin III ‑asetuksen 18 artiklan 1 kohdan b ja c alakohta), ja toiseksi se, että hän tekee näin sen jälkeen, kun hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio on hylännyt hänen hakemuksensa (kyseisen asetuksen 18 artiklan 1 kohdan d alakohta). Ensimmäinen tilanne vastaa ymmärtääkseni asian C‑202/23 tosiseikkoja, sillä M.E.O:n aiempaa hakemusta koskeva turvapaikkamenettely Puolassa oli edelleen vireillä, kun hän teki hakemuksensa Bundesamtille. Kyseinen menettely kuitenkin keskeytettiin direktiivin 2013/32 28 artiklan 1 kohtaa soveltaen muutamaa päivää myöhemmin sillä perusteella, että M.E.O. oli implisiittisesti peruuttanut Puolan viranomaisille tekemänsä aiemman hakemuksen. Asian C‑123/23 tosiseikat kuuluvat edellä kuvatun toisen tilanteen piiriin.

42.      Tästä seuraa, että Bundesamtilla oli molemmissa tapauksissa käytettävissään ”ilmeinen” ratkaisu välttyäkseen joutumasta käsittelemään yhtäältä N.A.K:n ja hänen lastensa jättämät hakemukset ja toisaalta M.E.O:n jättämän hakemuksen. Se olisi nimittäin voinut esittää takaisinottopyynnön Puolalle ja Belgialle ja järjestää näiden henkilöiden siirron kyseisiin jäsenvaltioihin. Bundesamt itse asiassa esittikin tällaisen pyynnön asiassa C‑202/23. Saattaa näin ollen vaikuttaa prima facie tarpeettomalta antaa jäsenvaltiolle mahdollisuus tukeutua toiseen välineeseen (nimittäin direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaan sisältyvään tutkimatta jättämisen perusteeseen) tällaisissa olosuhteissa.

43.      Kuten seuraavaksi selvennän (ja kuten pääasioiden tosiseikat osoittavat), takaisinottojärjestelyjen toteuttamiselle voi kuitenkin olla esteitä. Unionin lainsäätäjä on lisäksi selventänyt, etteivät jäsenvaltiot ole velvollisia turvautumaan tällaisiin järjestelyihin.

2.     Takaisinottomenettelyt: osittainen ratkaisu..

44.      Takaisinottomenettelyt eivät ole tuloksellisia seuraavissa tilanteissa. Ensinnäkin jäsenvaltio, jossa hakija on tehnyt myöhemmän hakemuksen (jäsenvaltio B), ei välttämättä pysty noudattamaan määräaikaa takaisinottopyynnön esittämiselle hakemuksen käsittelystä vastuussa olevalle jäsenvaltiolle (jäsenvaltio A).(10) Jos näin on, jäsenvaltio B on vastuussa kyseisen henkilön myöhemmän hakemuksen käsittelystä jäsenvaltion A sijasta.(11) Toiseksi, jos oletetaan, että jäsenvaltio B esittää takaisinottopyynnön määräajassa, pyynnön vastaanottanut jäsenvaltio (jäsenvaltio A) voi kieltäytyä ottamasta kyseistä henkilöä takaisin esimerkiksi sillä perusteella, ettei se ole todellisuudessa hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio.(12) Näin itse asiassa tapahtuikin asiassa C‑123/23: Bundesamt esitti ensin takaisinottopyynnön Espanjan toimivaltaisille viranomaisille, jotka hylkäsivät sen, koska katsoivat, etteivät ole vastuussa N.A.K:n ja hänen lastensa hakemusten käsittelystä sen vuoksi, että kyseiset henkilöt olivat sittemmin hakeneet turvapaikkaa Belgiassa ja Belgian viranomaiset tutkivat heidän esittämiään perusteita. Kolmanneksi, vaikka jäsenvaltio A suostuisi ottamaan hakijan takaisin, jäsenvaltio B voi tästä huolimatta epäonnistua hänen siirtämisessään takaisin jäsenvaltioon A Dublin III ‑asetuksen 29 artiklassa säädetyssä määräajassa. Tällaisessa tilanteessa jäsenvaltio A vapautuu velvoitteestaan ottaa kyseinen henkilö takaisin ja vastuu hakemuksen käsittelystä siirtyy jäsenvaltiolle B.(13) Näin tapahtui asiassa C‑202/23: Bundesamt ei onnistunut siirtämään M.E.O:ta takaisin Puolaan sovellettavassa määräajassa (koska hän pakoili viranomaisia), joten se on vastuussa hänen hakemuksensa käsittelystä.

45.      Jäsenvaltiot eivät myöskään ole velvollisia käyttämään takaisinottomenettelyjä. Dublin III ‑asetuksen 23 artiklan 1 kohdasta nimittäin ilmenee pelkästään, että jäsenvaltio B ”voi pyytää”(14) jäsenvaltiota A ottamaan kyseisen henkilön takaisin. Lisäksi asetuksen 17 artiklan 1 kohtaan sisältyvässä harkintavaltalausekkeessa annetaan kullekin jäsenvaltiolle oikeus päättää käsitellä henkilön siellä jättämä kansainvälistä suojelua koskeva hakemus. Asiassa C‑123/23 esitetystä ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että sen jälkeen, kun sen Espanjan viranomaisille esittämä takaisinottopyyntö oli hylätty, Saksan liittotasavalta totesi olevansa N.A.K:n ja hänen lastensa siellä jättämien hakemusten käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio Dublin III ‑asetuksen 17 artiklan 1 kohdan nojalla. Kyseinen jäsenvaltio selitti istunnossa, että syynä kyseiseen säännökseen tukeutumiseen oli se, että tuolloin oli joka tapauksessa liian myöhäistä esittää toista takaisinottopyyntöä Belgian viranomaisille.

46.      Kaikissa edellä kuvaamissani tilanteissa vastuu hakemuksen käsittelystä voi näin ollen siirtyä (kuten pääasioissa kyseessä olevissa tapauksissa tapahtuikin) jäsenvaltiolta, jossa sama henkilö oli aiemmin hakenut turvapaikkaa, eli jäsenvaltiolta A (tässä Belgia ja Puola) jäsenvaltiolle, jossa tällainen hakemus on jätetty, eli jäsenvaltiolle B (tässä Saksa).

47.      Asiassa C‑123/23 esitettyä ainoaa kysymystä ja asiassa C‑202/23 esitettyjä neljää kysymystä on tarkasteltava tässä asiayhteydessä.

B       Direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohta, luettuna yhdessä sen 2 artiklan q alakohdan kanssa: täydentävä väline?

48.      Seuraavissa jaksoissa esitän syyt siihen, miksi direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaa, luettuna yhdessä sen 2 artiklan q alakohdan kanssa, on nähdäkseni tulkittava siten, että ne eivät ole esteenä sille, että tilanteessa, jossa jäsenvaltiosta B (tässä Saksa) tulee siellä tehdyn hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio jäsenvaltion A sijasta, jäsenvaltion B viranomaiset voivat katsoa, että siellä jätetyltä myöhemmältä hakemukselta puuttuvat tutkittavaksi ottamisen edellytykset, vaikka saman henkilön aiempaa hakemusta koskevan turvapaikkamenettelyn toteuttamisesta eivät vastanneet kyseiset viranomaiset vaan jäsenvaltion A viranomaiset (2).

49.      Ennen sitä selitän kuitenkin aluksi, miksi riippumatta siitä, sovelletaanko näitä säännöksiä tällaisessa jäsenvaltioiden välisessä tilanteessa vai ei, M.E.O:n asiassa C‑202/23 tekemän kaltaiselta hakemukselta ei missään tapauksessa voida katsoa puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdan mukaisesti. Jotta kyseiseen säännökseen sisältyvää tutkimatta jättämisen perustetta nimittäin voidaan soveltaa, ensimmäinen edellytys on, että hakemuksen on oltava kyseisen direktiivin 2 artiklan q alakohdassa tarkoitettu myöhempi hakemus, mikä edellyttää, että jäsenvaltion A viranomaiset ovat tehneet lainvoimaisen päätöksen kyseisen henkilön aiemmasta hakemuksesta. Kuten jäljempänä selitän, M.E.O:n jättämän kaltainen hakemus ei täytä tätä vaatimusta (1).

1.     Asiassa C‑202/23 kyseessä oleva tilanne: aiempaa hakemusta koskevan lainvoimaisen päätöksen tarpeellisuus (direktiivin 2013/32 2 artiklan q alakohta)

50.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että M.E.O:n Bundesamtille tekemä hakemus on päivätty 2.3.2020 ja että se rekisteröitiin 30.4.2020. Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee myös, että M.E.O:n aiempaa hakemusta koskeva turvapaikkamenettely Puolassa keskeytettiin direktiivin 2013/32 28 artiklan 1 kohtaa soveltaen(15) 20.4.2020 sillä perusteella, että M.E.O. oli implisiittisesti peruuttanut hakemuksensa. Kyseistä menettelyä olisi kuitenkin voitu jatkaa tammikuuhun 2021 asti.

51.      Huomautan tältä osin, että direktiivin 2013/32 2 artiklan q alakohdassa säädetään, että myöhemmän hakemuksen käsitteeseen kuuluu tilanne, jossa uusi hakemus tehdään ”sen jälkeen, kun aiemmasta hakemuksesta on tehty lainvoimainen päätös, mukaan lukien – – tapaukset, joissa määrittävä viranomainen on hylännyt hakemuksen, joka on implisiittisesti peruutettu 28 artiklan 1 kohdan mukaisesti”. Siten pelkästään se seikka, että kyseisen henkilön aiempaa hakemusta koskeva turvapaikkamenettely päätettiin mainitun artiklan perusteella ja että tällainen hakemus implisiittisesti peruutettiin, ei ole sinänsä este sille, että saman henkilön sen jälkeen tekemää hakemusta pidetään kyseisessä säännöksessä tarkoitettuna myöhempänä hakemuksena.

52.      Kuten komissio perustellusti huomauttaa, tällaisessa tapauksessa on niin, että jotta hakemus kuuluu direktiivin 2013/32 2 artiklan q alakohtaan sisältyvän myöhemmän hakemuksen määritelmän piiriin, päätös keskeyttää kyseisen henkilön aiempi turvapaikkamenettely on kuitenkin täytynyt ensinnäkin jo tehdä jäsenvaltiossa A siihen mennessä, kun kyseinen henkilö tekee hakemuksensa jäsenvaltiossa B.(16) Toiseksi hakijalla ei saa enää olla mahdollisuutta jatkaa kyseistä menettelyä (muutoin päätöstä ei voida pitää lainvoimaisena).

53.      Olen samaa mieltä komission kanssa siitä, että M.E.O:n Bundesamtille tekemän kaltainen hakemus ei täytä ensimmäistä edellytystä. Kun M.E.O jätti hakemuksensa Bundesamtille 2.3.2020, Puolan viranomaiset eivät olleet edes tehneet päätöstä keskeyttää hänen aiempaa hakemustaan (joka on päivätty 20.4.2020) koskevaa turvapaikkamenettelyä.

54.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on tältä osin epävarma siitä, onko ajankohta, jona M.E.O teki hakemuksensa Saksassa, merkityksellinen. Kyseisen tuomioistuimen mukaan merkityksellinen ajankohta voisi olla myös se, jona hakemus rekisteröitiin, tai se, josta alkaen Bundesamtista oli vastuussa sen käsittelystä (nämä molemmat ajankohdat ovat myöhäisempiä kuin ajankohta, jona Puolan viranomaiset päättivät keskeyttää niissä vireillä olevan turvapaikkamenettelyn). Huomautan kuitenkin, että direktiivin 2013/32 2 artiklan q alakohdassa säädetään, että hakemusta voidaan pitää myöhempänä hakemuksena vain, jos tällainen hakemus ”tehdään sen jälkeen, kun [saman henkilön] aiemmasta hakemuksesta on tehty – – päätös”.(17) Ilmaisu ”tehdään” viittaa ymmärtääkseni ajankohtaan, joka poikkeaa paitsi ajankohdasta, jona kyseinen viranomainen toteaa olevansa vastuussa hakemuksen käsittelystä, myös ajankohdasta, jona hakemus rekisteröidään, ja se vastaa käsittääkseni asiassa C‑202/23 ajankohtaa 2.3.2020 (M.E.O:n hakemuksesta ilmenevä ajankohta). Kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen tekemiseen ei nimittäin sisälly hallinnollisia muodollisuuksia.(18) Tämä tulkinta seuraa erityisesti kyseisen direktiivin 6 artiklan 1 kohdasta, jossa säädetään, että ”kun henkilö tekee kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen viranomaiselle – –, rekisteröinti tapahtuu kolmen työpäivän kuluessa hakemuksen tekemisestä”.

55.      Toisesta edellä 53 kohdassa mainitsemastani edellytyksestä katson, että M.E.O:n Bundesamtille tekemä hakemus ei täytä tätäkään edellytystä, koska silloin, kun M.E.O. teki kyseisen hakemuksen, hänen oli edelleen mahdollista jatkaa menettelyä Puolan viranomaisissa 20.1.2021 asti.

56.      Muistutan tältä osin, että direktiivin 2013/32 28 artiklan 1 kohtaa on luettava yhdessä saman artiklan 2 kohdan kanssa, jossa säädetään, että jäsenvaltioiden on varmistettava, että hakijalla, joka ilmoittautuu toimivaltaiselle viranomaiselle uudelleen sen jälkeen, kun tämän artiklan 1 kohdassa tarkoitettu päätös hakemuksen tutkinnan keskeyttämisestä on tehty, on oikeus pyytää, että hänen tapauksensa tutkinta aloitetaan uudelleen, tai oikeus tehdä uusi hakemus, ja että tällaiseen hakemukseen ”ei sovelleta 40 ja 41 artiklassa tarkoitettua menettelyä”.(19) Kun otetaan huomioon, että direktiivin 2013/32 40 ja 41 artiklassa esitetään yksityiskohtaisesti myöhempiin hakemuksiin sovellettava menettely, on nähdäkseni selvää, että hakemusta, joka on jätetty ennen tämän vähintään yhdeksän kuukauden ajanjakson (jonka aikana turvapaikkamenettelyä jäsenvaltiossa A voidaan edelleen jatkaa) päättymistä, ei voida missään olosuhteissa pitää sen 2 artiklan q alakohdassa tarkoitettuna myöhempänä hakemuksena.(20)

57.      Näiden seikkojen valossa ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa asiassa C‑202/23 esitettyihin neljään kysymykseen siten, että pelkästään se seikka, että turvapaikkamenettely kyseisen henkilön aiemman kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen osalta päättyi, kun direktiivin 2013/32 28 artiklan 1 kohdan nojalla tehtiin päätös sen keskeyttämisestä, ei ole sinänsä este sille, että saman henkilön sen jälkeen jättämää hakemusta pidetään kyseisen direktiivin 2 artiklan q alakohdassa tarkoitettuna myöhempänä hakemuksena. Tällaisen hakemuksen ei kuitenkaan voida katsoa kuuluvan kyseisen säännöksen soveltamisalaan eikä direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaan sisältyvää tutkimatta jättämisen perustetta voida soveltaa, jos päätöstä keskeyttää aiempaa hakemusta koskeva turvapaikkamenettely ei ole vielä tehty tai jos kyseisellä henkilöllä on edelleen mahdollisuus jatkaa kyseistä menettelyä. Tältä osin kyseisen direktiivin 28 artiklan 2 kohdassa säädetään, että ”jäsenvaltiot voivat säätää vähintään yhdeksän kuukauden pituisesta määräajasta”, jonka kuluessa menettelyä voidaan jatkaa. On jäsenvaltioiden asia päättää kansallisessa lainsäädännössään, mikä kyseinen määräaika on, kunhan se ei ole kyseisessä säännöksessä edellytettyä yhdeksän kuukauden vähimmäisaikaa lyhyempi.

58.      Selvennyksenä todettakoon, että jos turvapaikanhakija hakee kansainvälistä suojelua jäsenvaltiossa B ennen kuin päätös turvapaikkamenettelyn keskeyttämisestä jäsenvaltiossa A on tehty tai ennen kuin määräaika kyseisen menettelyn jatkamiselle on päättynyt, jäsenvaltiolla B ei ole muuta vaihtoehtoa kuin joko käyttää Dublin III ‑asetuksessa yksityiskohtaisesti kuvattua takaisinottomenettelyä tai todeta olevansa vastuussa siellä tehdyn hakemuksen käsittelystä (soveltaen sen 17 artiklan 1 kohtaa) ja tutkia täysimääräisesti hakijan esittämien perusteiden perusteltavuus.(21)

2.     Asiassa C‑123/23 kyseessä oleva tilanne: direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaan sisältyvän tutkimatta jättämisen perusteen sovellettavuus jäsenvaltioiden välisessä tilanteessa

59.      Asiassa C‑123/23 kyseessä olevalle tilanteelle ei ole tunnusomaista edellisessä jaksossa yksilöimäni ongelma. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että siihen mennessä, kun N.A.K. ja hänen lapsensa hakivat turvapaikkaa Bundesamtilta, turvapaikkamenettely jäsenvaltiossa A (tässä Belgia) oli päätetty lainvoimaisella kielteisellä päätöksellä. Belgian viranomaiset olivat nimittäin hylänneet N.A.K:n ja hänen lastensa hakemusten perusteet päätöksellä, johon ei voitu hakea muutosta. Kyseiset viranomaiset olivat näin ollen tehneet direktiivin 2013/32 2 artiklan q alakohdassa, luettuna yhdessä sen 2 artiklan e alakohdan kanssa, tarkoitetun lainvoimaisen päätöksen; viimeksi mainitun säännöksen mukaan ”’lainvoimaisella päätöksellä’ [tarkoitetaan] päätöstä siitä, myönnetäänkö kolmannen maan kansalaiselle tai kansalaisuudettomalle henkilölle direktiivin [2011/95] mukainen pakolaisasema tai toissijainen suojeluasema ja johon ei enää sovelleta – – oikeussuojakeinoja”.

60.      Tätä taustaa vasten se, voiko Saksan liittotasavalta, joka on todennut olevansa vastuussa N.A.K:n ja hänen lastensa hakemusten käsittelystä,(22) soveltaa direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaan sisältyvää tutkimatta jättämisen perustetta, riippuu edelleen siitä, edellytetäänkö kyseisessä säännöksessä, luettuna yhdessä mainitun direktiivin 2 artiklan q alakohdan kanssa, että aiempi hakemus ja myöhempi hakemus on jätetty samassa jäsenvaltiossa.

61.      Selventääkseni, miksi näissä säännöksissä ei nähdäkseni aseteta tällaista edellytystä, tarkastelen seuraavaksi direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdan, luettuna yhdessä sen 2 artiklan q alakohdan kanssa, sanamuodon mukaista, asiayhteyteen perustuvaa ja teleologista tulkintaa.

a)     Sanamuodon mukainen tulkinta

62.      Direktiivin 2013/32 33 artiklaan, jonka otsikko on ”Hakemukset, joilta puuttuvat tutkittavaksi ottamisen edellytykset”, sisältyy luettelo poikkeuksista pääsääntöön, jonka mukaan jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten on tutkittava kansainvälistä suojelua koskevat hakemukset asiakysymyksen osalta.(23) Sen 2 kohdassa säädetään, että jäsenvaltiot ”voivat” katsoa kansainvälistä suojelua koskevalta hakemukselta puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset ”ainoastaan, jos” sovelletaan jotakin kyseisessä kohdassa luetelluista perusteista. Ymmärrän kyseisen säännöksen ensinnäkin siten, että jäsenvaltiot eivät ole velvollisia katsomaan, että hakemukselta puuttuvat tutkittavaksi ottamisen edellytykset. Toiseksi jäsenvaltiot eivät saa säätää kansallisessa lainsäädännössään muista tutkimatta jättämisen perusteista.(24)

63.      Näissä olosuhteissa on nähdäkseni selvää, että kyseisen direktiivin 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaan sisältyvä tutkimatta jättämisen peruste, jota sovelletaan myöhempiin hakemuksiin, on ymmärrettävä sekä valinnaiseksi että tyhjentäväksi perusteeksi, jonka perusteella tällaisilta hakemuksilta voidaan katsoa puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset. Kyseisen perusteen sovellettavuus asiayhteydessä, johon liittyy useita Euroopan yhteiseen turvapaikkajärjestelmään täysimääräisesti osallistuvia jäsenvaltioita, riippuu näin ollen siitä, onko direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdan, luettuna yhdessä sen 2 artiklan q alakohdan kanssa, sanamuoto riittävän laaja siten, että siihen sisältyy tämä mahdollisuus.

64.      Huomautan tältä osin, että direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdasta ei ilmene, että kyseisen henkilön aiempaa hakemusta koskeva turvapaikkamenettely, joka on päätetty lainvoimaisella päätöksellä, on täytynyt toteuttaa siinä jäsenvaltiossa, jossa kyseinen henkilö hakee myöhemmin turvapaikkaa. Itse asiassa kyseiseen säännökseen sisältyy kaksi nimenomaista edellytystä: ensinnäkin se, että hakemus on myöhempi hakemus, ja toiseksi se, että siihen ”liittyen ei ole ilmennyt tai – – hakija ei ole esittänyt uusia tosiseikkoja tai perusteita, jotka liittyvät sen selvittämiseen, voidaanko hakijaa pitää – – kansainvälistä suojelua saavana henkilönä”. Siinä ei säädetä mitään siitä, missä kyseinen turvapaikkamenettely on täytynyt toteuttaa – seikka, joka nähdäkseni liittyy ensimmäiseen edellytykseen. Kyseisen direktiivin 2 artiklan q alakohta on yhtä moniselitteinen tältä osin.

65.      Kuten olen edellä johdannossa jo todennut, unionin tuomioistuin on tulkinnut direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa säädettyä ensimmäistä edellytystä siten, että se on esteenä hakemuksen pitämiselle myöhempänä hakemuksena, jos se jätetään sen jälkeen, kun saman henkilön hakemusta tutkittiin kolmannessa maassa (Norja) tai jäsenvaltiossa (Tanska), jota Dublin III ‑asetus sitoo mutta jota direktiivit 2013/32 ja 2011/95 eivät sido. Se on perustanut tämän päätelmän siihen seikkaan, että valtion, jota viimeksi mainittu direktiivi sitoo, on täytynyt tehdä lainvoimainen päätös kyseisen henkilön aiemmasta hakemuksesta. Unionin tuomioistuin on kuitenkin nimenomaisesti todennut, ettei tämä päätelmä ”[vaikuta] siihen erilliseen kysymykseen, sovelletaanko käsitettä ’myöhempi hakemus’ uuteen kansainvälistä suojelua koskevaan hakemukseen, joka jäsenvaltiolle on tehty toisen jäsenvaltion [jota kyseinen direktiivi sitoo] hylättyä aiemman hakemuksen lainvoimaisella päätöksellä”.(25) Se on näin ollen jättänyt tämän kysymyksen avoimeksi.

66.      Totean lisäksi, että kun tarkastellaan direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa säädettyä toista edellytystä, asiayhteydessä, jossa unionin tuomioistuinta pyydettiin lausumaan direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa tarkoitetun käsitteen ”uusia tosiseikkoja tai perusteita” ja 40 artiklan 2 ja 3 kohdassa tarkoitetun käsitteen ”uusia seikkoja tai perusteita” merkityksestä, unionin tuomioistuin on todennut, että tilanteita, joissa kyseisessä direktiivissä edellytetään, että myöhemmällä hakemuksella katsotaan olevan tutkittavaksi ottamisen edellytykset, on tulkittava laajasti.(26) Se on tältä osin muistuttanut, että lukuun ottamatta kyseisen direktiivin 33 artiklan 2 kohdassa lueteltujen perusteiden piiriin kuuluvia tapauksia, jäsenvaltioiden viranomaisten on, kuten edellä 62 kohdassa jo totesin, tutkittava kansainvälistä suojelua koskevat hakemukset asiakysymyksen osalta. Kyseisellä tuomiolla on kuitenkin vain vähän merkitystä nyt käsiteltävissä asioissa esille tulevan kysymyksen kannalta. Kyseisistä unionin tuomioistuimen päätelmistä ei nimittäin voida päätellä, että edellytyksen, josta ei säädetä expressis verbis direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa (nimittäin se, että hakemukselta voidaan katsoa puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset myöhempänä hakemuksena vain, jos se tehdään jäsenvaltiossa, joka on tehnyt lainvoimaisen päätöksen saman henkilön aiemmasta hakemuksesta) ja joka ei liity toiseen vaan ensimmäiseen kyseisessä säännöksessä säädettyyn edellytykseen, pitäisi todella siihen sisällyttää.

67.      Totean tämän jakson päätteeksi, että unionin tuomioistuin on jo katsonut, joskin erityisessä(27) tilanteessa, joka ei koskenut direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaa vaan ennen direktiivin 2013/32 voimaantuloa sovelletun direktiivin 2005/85/EY vastaavaa säännöstä,(28) että hakemukselta, joka on tehty jäsenvaltiossa sen jälkeen, kun saman henkilön aiempi samansisältöinen hakemus hylättiin lainvoimaisella päätöksellä toisessa (ensimmäisessä) jäsenvaltiossa, voidaan katsoa puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset kyseisessä toisessa jäsenvaltiossa.(29)

68.      Näiden seikkojen valossa olen samaa mieltä Saksan liittotasavallan kanssa siitä, että direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdan ja 2 artiklan q alakohdan sanamuoto on riittävän laaja sisältääkseen sen mahdollisuuden, että ensimmäiseen näistä säännöksistä sisältyvää tutkittamatta jättämisen perustetta sovelletaan asiayhteydessä, johon liittyy useita Euroopan yhteiseen turvapaikkajärjestelmään täysimääräisesti osallistuvia jäsenvaltioita. Samanaikaisesti en voi katsoa, että tällainen mahdollisuus on olemassa pelkästään näiden säännösten sanamuodon perusteella – minkä vuoksi tarkastelen seuraavaksi samojen säännösten asiayhteyteen perustuvaa ja teleologista tulkintaa.

b)     Asiayhteyteen perustuva ja teleologinen tulkinta

69.      Direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdan ja 2 artiklan q alakohdan asiayhteyteen perustuva ja teleologinen tulkinta tukee mielestäni päätelmää, jonka mukaan näitä säännöksiä voidaan soveltaa, jos Euroopan yhteiseen turvapaikkajärjestelmään täysimääräisesti osallistuva jäsenvaltio, joka on kuitenkin eri kuin jäsenvaltio, jossa kyseinen henkilö hakee nyt turvapaikkaa, teki lainvoimaisen päätöksen kyseisen henkilön aiemmasta hakemuksesta.

70.      Ensinnäkin näitä säännöksiä on luettava yhdessä direktiivin 2013/32 40 artiklan kanssa, jonka 2–5 kohdassa säädetään yksityiskohtaisesti menettelystä, jota sovelletaan yleisesti myöhempiin hakemuksiin. Yhteenkään näistä kohdista ei sisälly mitään viitteitä siitä, että kyseisen direktiivin 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaan sisältyvää tutkimatta jättämisen perustetta (tai sen 2 artiklan q alakohdassa määriteltyä myöhemmän hakemuksen käsitettä) on sovellettava ainoastaan tilanteissa, joissa peräkkäiset hakemukset tehdään ainoastaan samassa jäsenvaltiossa. Erityisen huomionarvoista on, että direktiivin 2013/32 40 artiklan 5 kohdassa säädetään pelkästään, että ”jos myöhemmän hakemuksen tutkintaa ei jatketa tämän artiklan nojalla, kyseiseltä hakemukselta on katsottava puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset [kyseisen direktiivin] 33 artiklan 2 kohdan d alakohdan mukaisesti”.

71.      Tämän huomion painoarvoa ei heikennä se seikka, että direktiivin 2013/32 40 artiklaan sisältyy toinen kohta (1 kohta), jossa mainitaan nimenomaisesti myöhemmät hakemukset, jotka tehdään ”samassa jäsenvaltiossa”. Kyseinen kohta ei nimittäin ole yleisesti sovellettava säännös, jolla – kuten 40 artiklan 2–5 kohdassa – pyritään kattamaan kaikki tilanteet, joissa hakemusta voidaan pitää myöhempänä hakemuksena. Kuten unionin tuomioistuin on äskettäin vahvistanut, siltä osin kuin tätä säännöstä sovelletaan myöhempiin hakemuksiin, siinä viitataan hyvin erityiseen tilanteeseen, jossa kansallisen oikeuden nojalla on poikkeuksellisesti mahdollista aloittaa myöhemmän hakemuksen perusteella uudelleen menettely, jonka päätteeksi aiempi hakemus on lopullisesti hylätty.(30)

72.      Tätä direktiivin 2013/32 40 artiklan 1 kohdan suppeaa ulottuvuutta tukee saman artiklan 7 kohta. Kyseistä kohtaa sovelletaan tilanteeseen, jossa henkilö, josta tehty siirtopäätös (Dublin III ‑asetuksen 29 artiklaa soveltaen) on pantava täytäntöön, antaa lisäselvityksiä tai tekee myöhemmän hakemuksen siirtävässä jäsenvaltiossa. Direktiivin 2013/32 40 artiklan 7 kohdan soveltamisalaan kuuluva tilanne on erilainen kuin saman artiklan 1 kohdan soveltamisalaan kuuluva tilanne, mikä vahvistaa, että mainittu säännös on pelkkä lex specialis.(31)

73.      Joka tapauksessa direktiivin 2013/32 40 artiklan 7 kohdasta ilmenee mielestäni selvästi,(32) että myöhemmän hakemuksen käsite, sellaisena kuin se määritellään kyseisen direktiivin 2 artiklan q alakohdassa, ei rajoitu koskemaan hakemusta, joka on tehty samassa jäsenvaltiossa, jossa saman henkilön aiempi hakemus jätettiin. Kyseistä käsitettä nimittäin sovelletaan tosiasiassa direktiivin 2013/32 40 artiklan 7 kohdassa hakemukseen, joka on tehty toisessa jäsenvaltiossa eli siirtävässä jäsenvaltiossa.(33)

74.      Toiseksi direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaa on luettava yhdessä muiden kyseisen direktiivin 33 artiklan 2 kohtaan sisältyvien tutkimatta jättämisen perusteiden ja etenkin sen 33 artiklan 2 kohdan a alakohdan kanssa. Kyseisen säännöksen mukaan jäsenvaltiot voivat katsoa hakemukselta puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset, jos ”toinen jäsenvaltio on myöntänyt kansainvälistä suojelua” kyseiselle henkilölle. Vaikka on selvää, että direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan a alakohta koskee toisenlaisia tosiseikkoja kuin saman kohdan d alakohta (nimittäin sitä, että toinen jäsenvaltio on tehnyt myöntävän eikä kieltävän päätöksen saman henkilön aiemmasta hakemuksesta), vaikuttaa siltä, että näiden kahden säännöksen soveltamisalojen välinen ”jakolinja” ei ole aina selkeä.

75.      Unionin tuomioistuin on nimittäin jo soveltanut direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan a alakohtaa osittain kieltäviin päätöksiin. Tuomiossa Ibrahim ym.(34) unionin tuomioistuin katsoi, että Bundesamt saattoi soveltaa kyseiseen säännökseen sisältyvää tutkimatta jättämisen perustetta katsoakseen, että henkilöiden, joille oli aiemmin myönnetty toissijaista suojelua muttei pakolaisasemaa toisessa jäsenvaltioissa, tekemiltä hakemuksilta puuttuivat tutkittavaksi ottamisen edellytykset. Se totesi, että ”[33 artiklan 2 kohdan a alakohdassa] laajennetaan mahdollisuutta, josta aiemmin säädettiin direktiivin 2005/85 25 artiklan 2 kohdan a alakohdassa, jonka mukaan hakemus voitiin jättää tutkimatta yksinomaan silloin, kun hakijalle oli myönnetty pakolaisasema toisessa jäsenvaltiossa”.

76.      Kyseisessä tuomiossa unionin tuomioistuin korosti, että direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan a alakohta (jossa siis jäsenvaltioille annetaan oikeus jättää tutkittavaksi ottamatta hakemus, jonka hakija on tehnyt sen jälkeen, kun toinen jäsenvaltio on evännyt häneltä pakolaisaseman) on jäsenvaltioiden keskinäisen luottamuksen periaatteen ilmaus.(35) Tätä taustaa vasten komissio kuitenkin väittää, että jos 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaa voidaan soveltaa jäsenvaltioiden välisiin tilanteisiin, tämä merkitsisi enemmän kuin keskinäisen luottamuksen periaatteen ilmausta, koska se tarkoittaisi kieltävien turvapaikkapäätösten vastavuoroista tunnustamista. Tällainen vastavuoroinen tunnustaminen voisi olla mahdollista vain tilanteessa, jossa unionin lainsäätäjä on säätänyt siitä nimenomaisesti.

77.      En yhdy tähän näkemykseen.

78.      Olen itse asiassa samaa mieltä Saksan liittotasavallan kanssa siitä, että komission päättelyssä ei oteta huomioon yhtä tärkeää osatekijää. Kieltävän turvapaikkapäätöksen vastavuoroinen tunnustaminen edellyttäisi nähdäkseni pitkälle vietyä ”automaatiota” ja sitä, että jäsenvaltion viranomaisten tekemä päätös sitoo toisen jäsenvaltion viranomaisia, jotka olisivat lähtökohtaisesti velvollisia tunnustamaan ja panemaan sen täytäntöön ikään kuin ne olisivat itse tehneet sen.(36) Olen samaa mieltä siitä, että tällaisia velvoitteita voi olla vaikea asettaa jäsenvaltioiden viranomaisille, jos siitä ei säädetä nimenomaisesti primaarioikeudessa tai jos unionin lainsäätäjä ei ole nimenomaisesti ilmaissut tällaista aikomusta.(37)

79.      Kuten edellä 62 kohdassa selitin, jäsenvaltiot eivät kuitenkaan ole direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan sanamuodon mukaan velvollisia katsomaan, että hakemukselta puuttuvat tutkittavaksi ottamisen edellytykset.(38) Jos unionin tuomioistuin päätyy ehdottamaani ratkaisuun, tästä seuraisi, että kun kyseessä on myöhempi hakemus, joka on tehty sen jälkeen, kun saman henkilön aiempaa hakemusta koskeva turvapaikkamenettely on päätetty jäsenvaltion A lainvoimaisella päätöksellä, jäsenvaltio B voisi (edellyttäen, että se on Dublin III ‑asetuksessa säädettyjen perusteiden mukaisesti hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio) tutkia täysimääräisesti tällaisessa myöhemmässä hakemuksessa esitettyjen perusteiden perusteltavuuden, eikä minkä tahansa toisen jäsenvaltion saman henkilön aiemmasta hakemuksesta tekemä mikä tahansa päätös sido sitä.

80.      Tässä tilanteessa katson, että direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdan, luettuna yhdessä sen 2 artiklan q alakohdan kanssa, tulkitseminen siten, että saman direktiivin 33 artiklan 2 kohdan a alakohdan tapaan sitä voidaan soveltaa jäsenvaltioiden välisissä tilanteissa, ei merkitse sellaisen vastavuoroisen tunnustamisen järjestelmän luomista, jossa jäsenvaltiot olisivat velvollisia tunnustamaan ja panemaan täytäntöön muiden jäsenvaltioiden päätöksiä. Kyseinen tulkinta enintään vahvistaisi, että direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaan sisältyvä tutkimatta jättämisen perustekin on keskinäisen luottamuksen periaatteen ilmaus. Se olisi linjassa sen seikan kanssa, ettei unionin lainsäätäjä ole vielä täysin konkretisoinut SEUT 78 artiklan 2 kohdan a alakohdan tavoitetta eli koko unionissa voimassa olevaa yhdenmukaista turvapaikka-asemaa kolmansien maiden kansalaisille säätämällä jäsenvaltioiden välistä pakolaisaseman myöntämispäätösten vastavuoroista tunnustamista koskevasta periaatteesta ja täsmentämällä tämän periaatteen soveltamista koskevat säännöt.(39)

81.      Kolmanneksi katson, että direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdan, luettuna yhdessä sen 2 artiklan q alakohdan kanssa, tulkitseminen ehdottamallani tavalla myötävaikuttaisi tavoitteeseen rajoittaa edelleen liikkumista jäsenvaltioiden välillä. Tämä koko Euroopan yhteisen turvapaikkajärjestelmän perustana oleva tavoite ilmaistaan konkreettisesti direktiivin 2013/32 johdanto-osan 13 perustelukappaleessa.

82.      Kuten komissio ja Ranskan hallitus ovat muistuttaneet, hakemuksen pitämisellä myöhempänä hakemuksena on tiettyjä seurauksia hakemuksen tehneelle henkilölle. Sen lisäksi, että tällaiselta hakemukselta voidaan katsoa puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdan mukaisesti, siihen voidaan (ellei siltä katsota puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset)(40) myös soveltaa nopeutettua menettelyä.(41) Jäsenvaltiot voivat lisäksi poiketa oikeudesta jäädä alueelleen.(42) Lisäksi myöhempi hakemus voidaan katsoa ilmeisen perusteettomaksi nopeutetun menettelyn päätteeksi, ja jäsenvaltiot voivat tällaisissa tapauksissa olla myöntämättä aikaa vapaaehtoista poistumista varten ja liittää palauttamispäätökseen maahantulokiellon.(43)

83.      Mitä tapahtuu sitten, jos tällaisia seurauksia voi olla ainoastaan samassa jäsenvaltiossa (jäsenvaltio A) tehdyillä myöhemmillä hakemuksilla eikä koskaan eri jäsenvaltiossa (jäsenvaltio B) tehdyillä myöhemmillä hakemuksilla sen jälkeen, kun hakija liikkuu edelleen jäsenvaltiosta A jäsenvaltioon B? Hakija, joka liikkuu edelleen jäsenvaltiosta toiseen, hyötyy tosiasiassa edullisemmasta kohtelusta kuin hakija, joka ”noudattaa sääntöjä” ja jää hakemuksen käsittelystä vastuussa olevaan jäsenvaltioon. Hän voi aloittaa ”puhtaalta pöydältä” jäsenvaltiossa B, koska kyseinen jäsenvaltio on velvollinen tutkimaan hänen hakemuksensa täysimääräisesti asiakysymyksen osalta. Yleisesti ottaen tämä voi näin ollen kannustaa turvapaikanhakijoita liikkumaan jäsenvaltiosta A edelleen jäsenvaltioon B heti, kun he saavat kieltävän päätöksen jäsenvaltiossa A. He voivat jopa luopua muutoksen hakemisesta tällaiseen päätökseen jäsenvaltiossa A ja antaa sen tulla lainvoimaiseksi (koska tämä antaa heille mahdollisuuden aloittaa uusi menettely jäsenvaltiossa B). Maksimoidakseen mahdollisuutensa siihen, että heidän tilanteensa tutkitaan täysimääräisesti uudelleen, turvapaikanhakijoilla voi myös olla kannustin tehdä ”uusia” hakemuksia mahdollisimman monissa muissa jäsenvaltioissa.(44)

84.      Tällaisissa olosuhteissa edelleen liikkumista epäilemättä pikemminkin kannustetaan kuin hillitään. Sitä vastoin on niin, että jos jäsenvaltiolla B on mahdollisuus katsoa, että siellä jätetyltä myöhemmältä hakemukselta puuttuvat tutkittavaksi ottamisen edellytykset, vaikka lainvoimaisen päätöksen saman henkilön aiemmasta hakemuksesta tekivät jäsenvaltion A viranomaiset eivätkä sen omat viranomaiset, kyseisellä henkilöllä ei ole läheskään yhtä suurta kiusausta päästä alun perinkään jäsenvaltioon B.

85.      Neljänneksi katson, että unionin tuomioistuimelle ehdottamani tulkinta edistää toista direktiivin 2013/32 tavoitetta, joka on – kuten sen johdanto-osan 36 perustelukappaleesta ilmenee – keventää tietyissä tilanteissa jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten hallinnollista taakkaa.

86.      Edelleen liikkumisesta aiheutuu merkittävä hallinnollinen taakka toimivaltaisille kansallisille viranomaisille etenkin jäsenvaltioissa, joissa myöhempi hakemus jätetään ja jotka eivät voi siirtää hakijaa takaisin jäsenvaltioon, joka toteutti turvapaikkamenettelyn kyseisen henkilön aiemman hakemuksen osalta.

87.      Edellä 44–47 kohdassa kuvaamiini tilanteisiin palatakseni on totta, että joissain tapauksissa Dublin III ‑asetuksella käyttöön otettu takaisinottomenettely voi epäonnistua ja vastuu myöhemmän hakemuksen käsittelystä voi siirtyä jäsenvaltiolta A jäsenvaltiolle B, koska jäsenvaltio B luo itse ”esteen” kyseisen menettelyn toteuttamiselle (esimerkiksi jos se ei esitä takaisinottopyyntöä määräajassa) tai katsoo olevansa vastuussa sen käsittelystä. Muissa tapauksissa syy takaisinottomenettelyn epäonnistumiseen ei kuitenkaan välttämättä ole jäsenvaltion B määräysvallassa.(45) On helppoa todeta, että olisi kohtuutonta edellyttää, että jäsenvaltio B tutkii kaikissa tapauksissa, joissa myöhempi hakemus tehdään siellä, tällaisen hakemuksen asiakysymyksen uudelleen ja täysimääräisesti.

88.      Ennen tämän jakson päättämistä totean vielä, että Ranskan hallituksen mukaan direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaa on luettava yhdessä sen johdanto-osan 36 perustelukappaleen kanssa, jonka toisessa virkkeen jäsenvaltioiden mahdollisuus todeta myöhemmiltä hakemuksilta puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset liitetään res judicata ‑periaatteeseen. Kyseisen hallituksen näkemyksen mukaan res judicata ‑periaatetta sovelletaan ainoastaan jäsenvaltion sisäisiin tilanteisiin. Se väittää näin ollen, että direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaan sisältyvä tutkimatta jättämisen peruste voi koskea ainoastaan tilannetta, jossa lainvoimaisen kielteisen päätöksen saman henkilön aiemmasta hakemuksesta teki sama jäsenvaltio kuin se, jossa myöhempi hakemus tehdään.

89.      En ole samaa mieltä Ranskan hallituksen kanssa siitä, että tällainen lopputulos voi seurata pelkästään siitä seikasta, että direktiivin 2013/32 johdanto-osan 36 perustelukappaleen toisessa virkkeessä viitataan res judicata ‑periaatteeseen.

90.      Muistutan tältä osin, että kuten ratkaisuehdotuksessani Saksan liittotasavalta (Myöhemmän hakemuksen tutkittavaksi ottaminen)(46) selvensin, kyseisellä periaatteella ei välttämättä ole merkitystä jokaisessa tilanteessa, jossa myöhempi hakemus jätetään. Jotta res judicata ‑periaatteella olisi merkitystä, vaaditaan nimittäin tuomioistuinratkaisua. Asianomaisen henkilön aiempaa hakemusta koskeva menettely on myös täysin jäsenvaltion sisäisessä tilanteessa saatettu päättää pelkästään toimivaltaisten viranomaisten tekemällä hallintopäätöksellä, johon ei ole haettu ajoissa muutosta tuomioistuimessa. Tällaisissa tapauksissa res judicata ‑periaatetta ei voida soveltaa, koska ei ole olemassa mitään tuomioistuinratkaisua, johon se voisi liittyä.(47) Tästä seuraa, että res judicata ‑periaatteen merkitystä ei pitäisi korostaa liiaksi direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdan soveltamisen yhteydessä, koska se ei käsitä myöskään jäsenvaltion sisäisissä tilanteissa kaikkia tapauksia, joissa myöhemmältä hakemukselta voidaan katsoa puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset.

91.      Totean lisäksi, että direktiivin 2013/32 johdanto-osan 36 perustelukappaleen ensimmäinen virke kuvastaa jo tätä ajatusta. Kyseisessä virkkeessä nimittäin todetaan – käsittein, joiden ulottuvuus on laajempi kuin sen toisessa virkkeessä käytettyjen –, että ”jos hakija tekee myöhemmän hakemuksen esittämättä uusia todisteita tai perusteluja, olisi kohtuutonta velvoittaa jäsenvaltioita suorittamaan kokonaan uusi tutkinta”. Ranskan hallituksesta poiketen katson näin ollen, että direktiivin 2013/32 johdanto-osan 36 perustelukappaleen toiseen virkkeeseen sisältyvä viittaus res judicata ‑periaatteeseen ei tue päätelmää, jonka mukaan saman direktiivin 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaan sisältyvää tutkimatta jättämisen perustetta sovelletaan vain, jos kyseisen henkilön aiempaa hakemusta koskeva turvapaikkamenettely toteutettiin samassa jäsenvaltiossa, jossa myöhempi hakemus tehdään.

c)     Välipäätelmä

92.      Ottaen huomioon kaikki edellä esittämäni seikat katson, että direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaa, luettuna yhdessä sen 2 artiklan q alakohdan kanssa, on tulkittava siten, että tilanteessa, jossa jäsenvaltiosta B tulee hakemuksen, joka on tehty siellä eikä jäsenvaltiossa A, käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio (kun sovelletaan Dublin III ‑asetuksessa säädettyjä perusteita), kyseinen jäsenvaltio voi vedota mainittuun säännökseen katsoakseen, että siellä jätetyltä myöhemmältä hakemukselta puuttuvat tutkittavaksi ottamisen edellytykset, vaikka saman henkilön aiempaa hakemusta koskeva turvapaikkamenettely on päätetty lainvoimaisella päätöksellä jäsenvaltiossa A. Tämä ratkaisu nimittäin edistäisi ainakin kahta kyseisen direktiivin tavoitetta – nimittäin ensinnäkin tavoitetta rajoittaa edelleen liikkumista ja toiseksi tavoitetta keventää jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten hallinnollista taakkaa tietyissä tilanteissa. Lisäksi sillä noudatettaisiin käytännössä keskinäisen luottamuksen periaatetta, joka muodostaa Euroopan yhteisen turvapaikkajärjestelmän perustan, kuten olen todennut. Direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdan, luettuna yhdessä sen 2 artiklan q alakohdan kanssa, tai muiden kyseisen direktiivin säännösten sanamuotoon ei nähdäkseni sisälly mitään, mikä olisi ristiriidassa tämän tulkinnan kanssa.

93.      Seuraavaksi on kuitenkin selitettävä, miksi unionin tuomioistuimelle ehdottamani ratkaisu ei heikennä hakijoiden oikeuksien suojaa eikä uhkaa vaarantaa takaisinottomenettelyn tehokkuutta.

d)     Hakijoiden oikeuksien suojelemisen tärkeys ja takaisinottomenettelyn tehokkuus

94.      Ranskan hallitus viittaa edellä 81 kohdassa esittämiini näkökohtiin ja väittää, että Saksan liittotasavallan puoltama tulkinta voisi estää hakijan tilanteen asianmukaisen ja perusteellisen tutkinnan, jonka tärkeydestä unionin tuomioistuin on muistuttanut johdonmukaisesti oikeuskäytännössään.(48) Samankaltaista kantaa edustava komissio puolestaan mainitsee, että jäsenvaltioiden väliselle tietojenvaihdolle on käytännön esteitä. Sen näkemyksen mukaan jäsenvaltion B voi olla vaikea saada haltuunsa kaikkia merkityksellisiä seikkoja, joihin jäsenvaltion A tekemä lainvoimainen kieltävä päätös perustuu, ja näin ollen arvioida, onko myöhempään hakemukseen ”liittyen – – ilmennyt tai [onko hakija] esittänyt uusia tosiseikkoja tai perusteita, jotka liittyvät sen selvittämiseen, voidaanko hakijaa pitää direktiivin [2011/95] nojalla kansainvälistä suojelua saavana henkilönä”. Jäsenvaltioiden toimivaltaisille viranomaisille tapahtuvien virheiden mahdollisuus on siten suurempi jäsenvaltioiden välisissä tilanteissa kuin täysin jäsenvaltion sisäisissä tilanteissa.

95.      Olen samaa mieltä sekä Ranskan hallituksen että komission kanssa siitä, ettei hakijoiden oikeuksia voida uhrata edelleen liikkumisen rajoittamista tai jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten hallinnollisen taakan vähentämistä koskevien tavoitteiden nimissä. Kuten ratkaisuehdotuksessani Saksan liittotasavalta (Myöhemmän hakemuksen tutkittavaksi ottaminen)(49) totesin, on selvää, että myöhempiä hakemuksia koskevia säännöksiä antaessaan unionin lainsäätäjän tarkoituksena oli paitsi kyseisten viranomaisten työtaakan ”keventäminen” myös turvapaikanhakijoiden suojelun riittävän korkean tason takaaminen (varmistamalla, että heidän tilanteensa tutkitaan riittävästi)(50) samoin kuin se, että noudatetaan palauttamiskiellon periaatetta, jonka mukaan ketään ei palauteta takaisin maahan, jossa häntä vainotaan.(51)

96.      Katson kuitenkin, että unionin tuomioistuimelle ehdottamani ratkaisu on yhteensopiva näiden muiden tavoitteiden kanssa useista syistä.

97.      Tältä osin mainitsen aluksi Dublin III ‑asetuksen 34 artiklan. Kyseisellä säännöksellä pyritään helpottamaan jäsenvaltioiden välistä tietojenvaihtoa asettamalla niille velvoite tehdä yhteistyötä. Sen 1 kohdassa säädetään, että ”kunkin jäsenvaltion on annettava toiselle jäsenvaltiolle tämän sitä pyytäessä hakijasta asian käsittelyn kannalta asianmukaiset, olennaiset ja ainoastaan tarpeelliset henkilötiedot”, joita tarvitaan muun muassa kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelyä varten. Saman artiklan 2 kohdan g alakohdasta ilmenee, että 1 kohdassa tarkoitetut tiedot koskevat myös ”hakemuksen käsittelyvaihetta ja päätöstä, mikäli sellainen on tehty”.

98.      Saksan liittotasavalta selitti istunnossa, että asiassa C‑123/23 vastauksena Bundesamtin ”tietopyyntöön”, joka oli esitetty Dublin III ‑asetuksen 34 artiklan nojalla, Belgian viranomaiset antoivat Bundesamtille tutustuttavaksi kokonaisuudessaan päätöksen, jonka ne olivat tehneet N.A.K:n ja hänen lastensa aiemmista hakemuksista. Tässä tilanteessa katson komissiosta poiketen, että voi olla täysin mahdollista, että jäsenvaltiolla B on käytettävissään kaikki seikat, joihin jäsenvaltion A tekemä lainvoimainen kieltävä päätös oli perustunut.

99.      Olen kuitenkin yhtä mieltä komission kanssa siitä, että suojelun korkeaa tasoa, joka turvapaikanhakijoille on taattava, ei voitaisi saavuttaa, jos jäsenvaltion toimivaltaiset viranomaiset voisivat katsoa myöhemmältä hakemukselta puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset myös tilanteissa, joissa niillä ei ole käytettävissään kaikkia seikkoja, joihin saman henkilön aiemmasta hakemuksesta tehty lainvoimainen kieltävä päätös perustui.

100. Totean tältä osin kuitenkin, että Saksan liittotasavalta huomautti istunnossa perustellusti, että jos jäsenvaltiossa A toteutusta turvapaikkamenettelystä puuttuu tietoja, hakijoiden oikeuksia kuitenkin suojataan, koska jäsenvaltion B on de facto katsottava heidän myöhempien hakemustensa täyttävän tutkittavaksi ottamisen edellytykset. Tällaisissa tilanteissa kyseinen jäsenvaltio ei nimittäin voi katsoa, että myöhempään hakemukseen ”liittyen ei ole ilmennyt tai – – hakija ei ole esittänyt uusia tosiseikkoja tai perusteita, jotka liittyvät sen selvittämiseen, voidaanko hakijaa pitää – – kansainvälistä suojelua saavana henkilönä”, eikä sulkea pois sitä, että toinen direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa nimenomaisesti säädetyistä edellytyksistä(52) ei täyty.

101. Muistutan, että kuten ratkaisuehdotuksessani Saksan liittotasavalta (Myöhemmän hakemuksen tutkittavaksi ottaminen)(53)selitin, direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaa on tulkittava siten, että vaikka jäsenvaltioilla on oikeus hylätä myöhemmät hakemukset tutkittavaksi ottamisen edellytysten puuttumisen perusteella, toimivaltaisilla kansallisilla viranomaisilla on tämä mahdollisuus vain, jos tällaisia ”uusia tosiseikkoja tai perusteita” ei ole ilmennyt tai hakija ei ole esittänyt sellaisia. Kaikenlaista tämän edellytyksen täyttymiseen liittyvää epävarmuutta (johtuupa se sitten tiedonpuutteesta tai jostain muusta syystä) on tulkittava kyseisen henkilön eduksi, ja sen on johdettava siihen, että myöhemmän hakemuksen katsotaan täyttävän tutkittavaksi ottamisen edellytykset.

102. Toisin kuin komissio katson näin ollen Saksan liittotasavallan tapaan, että ensimmäisessä jäsenvaltiossa (jäsenvaltio A) toteutettua aiempaa turvapaikkamenettelyä koskevien tietojen puuttuminen ei voi vaikuttaa kielteisesti kyseisen henkilön myöhemmän hakemuksen käsittelyyn toisessa jäsenvaltiossa (jäsenvaltio B). Tämä on tärkeä rajoitus, joka rajoittaa kyseisen jäsenvaltion viranomaisten mahdollisuutta katsoa, että kyseiseltä hakemukselta puuttuvat tutkittavaksi ottamisen edellytykset direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdan nojalla.

103. Sen lisäksi on mielestäni olemassa toinenkin rajoitus, joka sekin perustuu siihen edellytykseen, että myöhempään hakemukseen ”liittyen ei ole ilmennyt tai – – hakija ei ole esittänyt uusia tosiseikkoja tai perusteita, jotka liittyvät sen selvittämiseen, voidaanko hakijaa pitää – – kansainvälistä suojelua saavana henkilönä”.

104. Kuten edellä 66 kohdassa jo totesin, äskettäisessä tuomiossaan Saksan liittotasavalta (Myöhemmän hakemuksen tutkittavaksi ottaminen)(54) unionin tuomioistuin on tulkinnut uuden tosiseikan käsitettä laajasti. Se on nimittäin vahvistanut, että kyseinen käsite sisältää paitsi tosiseikat myös oikeudelliset seikat, kuten unionin tuomioistuimen tuomion, jota aiemmassa päätöksessä ei otettu huomioon, riippumatta siitä, annettiinko tällainen tuomio ennen aiempaa hakemusta koskevan päätöksen tekemistä vai sen jälkeen.

105. Kyseisestä tuomiosta(55) seuraa nähdäkseni, että jäsenvaltion B tuomioistuimet tai toimivaltaiset viranomaiset eivät missään tapauksessa voi hylätä siellä tehtyä myöhempää hakemusta tutkittavaksi ottamisen edellytysten puuttumisen perusteella direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdan, luettuna yhdessä sen 2 artiklan q alakohdan kanssa, nojalla, jos ne epäilevät, että lainvoimaisessa päätöksessä, jolla jäsenvaltio A hylkäsi saman henkilön aiemman hakemuksen, ei otettu huomioon unionin tuomioistuimen tuomiota, joka on merkityksellinen sen kannalta, voidaanko hakijaa pitää kansainvälistä suojelua saavana henkilönä. Tämä on toinen tärkeä rajoitus, joka myötävaikuttaa turvapaikanhakijoiden suojelun riittävän korkean tason takaamiseen.

106. Tässä tilanteessa katson Ranskan hallituksesta ja komissiosta poiketen, että unionin tuomioistuimelle ehdottamassani ratkaisussa saatetaan asianmukaiseen tasapainoon yhtäältä tarve rajoittaa edelleen liikkumista ja keventää jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten hallinnollista taakkaa ja toisaalta hakijoiden oikeuksien suojelun varmistamisen tärkeys.

107. Myönnän olevani samaa mieltä kyseisten osapuolten kanssa siitä, että direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaa, luettuna yhdessä sen 2 artiklan q alakohdan kanssa, ei voitaisi tulkita ehdottamallani tavalla, jos tällainen tulkinta tekisi takaisinottomenettelystä (jonka keskeisiä osatekijöitä olen kuvannut edellä A.1. jaksossa) tarkoituksettoman tai hyödyttömän.

108. Palautan tältä osin kuitenkin mieleen ensinnäkin, että unionin tuomioistuimelle ehdottamaani ratkaisua on tarkoitus soveltaa vain, jos jäsenvaltiosta B tulee hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio jäsenvaltion A sijasta – toisin sanoen vain tilanteissa, joissa vastuu hakemuksen käsittelystä voi tosiasiassa siirtyä Dublin III ‑asetuksen mukaisesti jäsenvaltiolta A jäsenvaltiolle B ja joissa takaisinottomenettelyä ei aloiteta tai se jää tuloksettomaksi. Tämän rajoituksen vahvistaa direktiivin 2013/32 33 artiklan 1 kohta, sillä siinä säädetään, että kyseisen direktiivin 33 artiklan 2 kohdan a–e alakohdassa lueteltujen tutkimatta jättämisen perusteiden nojalla jäsenvaltiot voivat katsoa kansainvälistä suojelua koskevilta hakemuksilta puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset tietyissä tapauksissa niiden tapausten lisäksi, ”joissa hakemusta ei [Dublin III ‑asetuksen] mukaisesti tutkita” (mutta joita ne eivät syrjäytä).(56)

109. Toiseksi katson, että tämä ratkaisu ei voi tehdä kyseisessä asetuksessa yksityiskohtaisesti kuvatusta takaisinottomenettelystä merkityksetöntä tai hyödytöntä. Tältä osin on niin, että kun jäsenvaltiossa B tehdään myöhempi hakemus sen jälkeen, kun saman henkilön aiemmasta hakemuksesta on tehty lainvoimainen päätös jäsenvaltiossa A, jäsenvaltion B voi olla helpompi välttää takaisinottomenettelyyn (eri vaiheineen ja tiukkoine määräaikoineen) liittyvät hankaluudet ja vedota sen sijaan kyseisen asetuksen 17 artiklan 1 kohtaan sisältyvään harkintavaltalausekkeeseen. Tällaisessa tapauksessa jäsenvaltio B voisi ensinnäkin katsoa olevansa vastuussa myöhemmän hakemuksen käsittelystä ja sen jälkeen todeta, että hakemukselta puuttuvat tutkittavaksi ottamisen edellytykset direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdan, luettuna yhdessä sen 2 artiklan q alakohdan kanssa, nojalla esittämättä ensin takaisinottopyyntöä ja soveltamatta Dublin III ‑asetuksessa käyttöön otettua takaisinottomenettelyä ja siirtomekanismia.(57)

110. En ole kuitenkaan varma, että jäsenvaltio B suosii välttämättä tätä mahdollisuutta. Ennen kuin kyseisen jäsenvaltion viranomaiset voivat katsoa myöhemmältä hakemukselta puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset näiden säännösten nojalla, niiden on nimittäin ensin käytävä läpi kaikki sen erityisen menettelyn vaiheet, jota sovelletaan myöhempiin hakemuksiin ja joka esitetään yksityiskohtaisesti direktiivin 2013/32 40 artiklassa.

111. Kuten unionin tuomioistuin äskettäin vahvisti,(58) kyseisen artiklan 2 ja 3 kohdasta ilmenee erityisesti, että jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten on tutkiessaan sitä, täyttyvätkö myöhemmän hakemuksen tutkittavaksi ottamisen edellytykset, pääasiallisesti noudatettava kaksivaiheista menettelyä. Ensin niiden on tutkittava alustavasti myöhempi hakemus (40 artiklan 2 kohta). Alustavassa tutkinnassa niiden on todettava, onko olemassa yksi tai useampi ”uusi seikka”, joka liittyy sen selvittämiseen, voidaanko asianomaista pitää kansainvälistä suojelua saavana henkilönä. Jos näin on, seuraavaksi myöhemmän hakemuksen tutkittavaksi ottamista koskevien edellytysten tutkintaa jatketaan direktiivin 40 artiklan 3 kohdan mukaisesti, jolloin toimivaltaisten viranomaisten on selvitettävä, lisäävätkö uudet seikat ”merkittävästi sen todennäköisyyttä”, että hakijaa pidetään kansainvälistä suojelua saavana henkilönä. Kokonaisuutena ottaen kyseinen menettely vie edelleen aikaa ja vaatii hallinnollisia resursseja. Siihen liittyy lisäksi jäsenvaltion useita velvoitteita hakijaan nähden samoin kuin monia oikeuksia, joita hakija voi käyttää (kuten oikeus hakea muutosta tutkimatta jättämisen edellytysten puuttumisesta tehtyyn päätökseen).(59)

112. Lisäksi on aina mahdollista, että direktiivin 2013/32 40 artiklan 2 ja 3 kohdassa yksityiskohtaisesti säädetyn menettelyn päätteeksi jäsenvaltioiden toimivaltaiset viranomaiset katsovat, että myöhempi hakemus täyttää tutkittavaksi ottamisen edellytykset. Jos ”uusia seikkoja” on ilmennyt, nämä viranomaiset eivät voi katsoa myöhemmältä hakemukselta puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset. Niiden on sen sijaan tutkittava se asiakysymyksen osalta ja varmistettava, että tutkinta tehdään kyseisen direktiivin II luvussa lueteltujen perusperiaatteiden ja takeiden mukaisesti.(60)

113. Näiden seikkojen valossa katson, ettei unionin tuomioistuimelle ehdottamani ratkaisu uhkaa vaarantaa Dublin III ‑asetuksessa säädetyn takaisinottomenettelyn tehokkuutta. Olen päinvastoin sitä mieltä, että kyseinen ratkaisu voisi todellisuudessa edistää tämän menettelyn lujittamista tilanteessa, jossa jäsenvaltio B käyttää sitä.

114. Saanen havainnollistaa asiaa. Jos jäsenvaltiolla B ei ollut mahdollisuutta katsoa direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdan, luettuna yhdessä sen 2 artiklan q alakohdan kanssa, nojalla, että myöhemmältä hakemukselta, jonka tehnyt hakija on hakenut aiemmin kansainvälistä suojelua toisessa jäsenvaltiossa, puuttuvat tutkittavaksi ottamisen edellytykset, jäsenvaltio B voisi joko aloittaa menestyksellisesti takaisinottomenettelyn ja siirtää hakijan takaisin jäsenvaltioon A tai tutkia hakemuksen täysimääräisesti asiakysymyksen osalta. Mitä hakija tekisi tällaisessa tilanteessa? Nähdäkseni hän yrittäisi vastustaa mahdollisuuksien mukaan siirtämistään takaisin jäsenvaltioon A maksimoidakseen mahdollisuutensa siihen, että hänen tilanteensa tutkitaan uudelleen täysimääräisesti jäsenvaltiossa B, jos siirtäminen ei onnistu. Toisaalta, jos jäsenvaltiolla B oli mahdollisuus katsoa myöhemmältä hakemukselta puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset näiden säännösten mukaisesti, hakija ei ehkä vastusta siirtoa. Yleisesti ottaen tämä voisi in fine lisätä unionin lainsäätäjän Dublin III ‑asetuksessa käyttöön ottamien takaisinottomenettelyn ja siirtomekanismin onnistumisen mahdollisuuksia.

115. Lopuksi muistutan vielä, että unionin tuomioistuimelle ehdottamani tulkinta vain antaa jäsenvaltioille mahdollisuuden antaa säännöksiä siitä, että myöhemmät hakemukset jätetään tutkimatta, jos saman henkilön aiempi hakemus on jo hylätty lainvoimaisella päätöksellä toisessa jäsenvaltiossa (direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa ja 2 artiklan q alakohdassa säädettyjen edellytysten mukaisesti). Niillä ei ole velvollisuutta toimia näin.

VI     Ratkaisuehdotus

116. Kaiken edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Verwaltungsgericht Mindenin esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti:

1)      Kansainvälisen suojelun myöntämistä tai poistamista koskevista yhteisistä menettelyistä 26.6.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/32/EU 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaa, luettuna yhdessä 2 artiklan q alakohdan kanssa,

on tulkittava siten, että

pelkästään se seikka, että turvapaikkamenettely kyseisen henkilön aiemman kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen osalta päättyi, kun direktiivin 2013/32 28 artiklan 1 kohdan nojalla tehtiin päätös sen keskeyttämisestä, ei ole sinänsä este sille, että saman henkilön sen jälkeen jättämää hakemusta pidetään kyseisen direktiivin 2 artiklan q alakohdassa tarkoitettuna myöhempänä hakemuksena. Tällaisen hakemuksen ei kuitenkaan voida katsoa kuuluvan kyseisen säännöksen soveltamisalaan eikä direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaan sisältyvää tutkimatta jättämisen perustetta voida soveltaa, jos päätöstä keskeyttää aiempaa hakemusta koskeva turvapaikkamenettely ei ole vielä tehty tai jos kyseisellä henkilöllä on edelleen mahdollisuus jatkaa kyseistä menettelyä. Tältä osin kyseisen direktiivin 28 artiklan 2 kohdassa säädetään, että ”jäsenvaltiot voivat säätää vähintään yhdeksän kuukauden pituisesta määräajasta”, jonka kuluessa menettelyä voidaan jatkaa. On jäsenvaltioiden asia päättää kansallisessa lainsäädännössään, mikä kyseinen määräaika on, kunhan se ei ole kyseisessä säännöksessä edellytettyä yhdeksän kuukauden vähimmäisaikaa lyhyempi.

(2)      Direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaa, luettuna yhdessä sen 2 artiklan q alakohdan kanssa,

on tulkittava siten, että

niitä voidaan soveltaa tilanteessa, jossa jäsenvaltiosta, joka ei ole kyseisen henkilön aiemmasta kansainvälistä suojelua koskevasta hakemuksesta lainvoimaisen päätöksen tehnyt jäsenvaltio, tulee kyseisen henkilön tekemän uuden hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio (kun sovelletaan kolmannen maan kansalaisen tai kansalaisuudettoman henkilön johonkin jäsenvaltioon jättämän kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion määrittämisperusteiden ja ‑menettelyjen vahvistamisesta 26.6.2013 annetussa Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) N:o 604/2013 säädettyjä perusteita). Hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio voi kyseisten säännösten nojalla katsoa uudelta hakemukselta puuttuvan tutkittavaksi ottamisen edellytykset sillä perusteella, että se on kyseisen direktiivin 2 artiklan q alakohdassa tarkoitettu myöhempi hakemus ja että kyseisen henkilön aiempaa hakemusta koskeva turvapaikkamenettely on jo päätetty lainvoimaisella päätöksellä kyseisessä toisessa jäsenvaltiossa. Tähän mahdollisuuteen sovelletaan kuitenkin direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohdassa nimenomaisesti säädettyä edellytystä, jonka mukaan ”ei ole ilmennyt tai – – hakija ei ole esittänyt uusia tosiseikkoja tai perusteita, jotka liittyvät sen selvittämiseen, voidaanko hakijaa pitää – – kansainvälistä suojelua saavana henkilönä”.

1      Alkuperäinen kieli: englanti.

i      Tämän asian nimi on kuvitteellinen nimi. Se ei vastaa menettelyn minkään osapuolen todellista nimeä.

2      Kansainvälisen suojelun myöntämistä tai poistamista koskevista yhteisistä menettelyistä 26.6.2013 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EUVL 2013, L 180, s. 60).

3      Ks. tuomio 20.5.2021, L.R. (Norjan hylkäämä turvapaikkahakemus) (C‑8/20, EU:C:2021:404; jäljempänä tuomio L.R. (Norjan hylkäämä turvapaikkahakemus)) ja tuomio 22.9.2022, Saksan liittotasavalta (Tanskan hylkäämä turvapaikkahakemus) (C‑497/21, EU:C:2022:721; jäljempänä tuomio Saksan liittotasavalta (Tanskan hylkäämä turvapaikkahakemus)).

4      Kolmannen maan kansalaisen tai kansalaisuudettoman henkilön johonkin jäsenvaltioon jättämän kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion määrittämisperusteiden ja ‑menettelyjen vahvistamisesta 26.6.2013 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EUVL 2013, L 180, s. 31; jäljempänä Dublin III ‑asetus).

5      Vaatimuksista kolmansien maiden kansalaisten ja kansalaisuudettomien henkilöiden määrittelemiseksi kansainvälistä suojelua saaviksi henkilöiksi, pakolaisten ja henkilöiden, jotka voivat saada toissijaista suojelua, yhdenmukaiselle asemalle sekä myönnetyn suojelun sisällölle 13.12.2011 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EUVL 2011, L 337, s. 9).

6      Ks. tuomio 10.12.2013, Abdullahi (C‑394/12, EU:C:2013:813, 53 kohta).

7      Ks. Dublin III ‑asetuksen 3 artiklan 1 kohta: ”turvapaikkahakemuksen käsittelee yksi ainoa jäsenvaltio”.

8      Toisin sanoen hakijoiden liikkumista jäsenvaltiosta toiseen sen jälkeen, kun he ovat jo tulleet Euroopan unionin alueelle, minkä vaikuttimina voivat olla muun muassa oikeusjärjestyksien tai vastaanotto- ja elinolosuhteiden väliset erot.

9      Dublin III ‑asetuksen 18 artiklan 1 kohdan a alakohdan nojalla hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio on myös velvollinen ottamaan saman asetuksen 21, 22 ja 29 artiklassa säädettyjen edellytysten mukaisesti vastaan (ei siis takaisin) hakijan, joka on jättänyt hakemuksen toisessa jäsenvaltiossa ennen hänen hakemuksen käsittelystä vastuussa olevassa jäsenvaltiossa tekemänsä hakemuksen käsittelyä. Tämä tilanne ei kuitenkaan vastaa pääasioissa kyseessä olevia tilanteita.

10      Ks. Dublin III ‑asetuksen 23 artiklan 2 kohta, josta ilmenee, että takaisinottopyyntö on tehtävä kahden kuukauden kuluessa Eurodac-osuman saamisesta. Jos takaisinottopyyntö perustuu muihin todisteisiin kuin Eurodac-järjestelmästä saatuihin tietoihin, se on lähetettävä kolmen kuukauden kuluessa myöhemmän hakemuksen jättämispäivästä.

11      Ks. kyseisen asetuksen 23 artiklan 3 kohta.

12      Ks. Dublin III ‑asetuksen 25 artiklan 1 kohta. Kuten saman artiklan 2 kohdasta ilmenee, jos jäsenvaltio A ei vastaa takaisinottopyyntöön määräajassa, jäsenvaltiosta B ei tule hakemuksen käsittelystä vastuussa olevaa jäsenvaltiota. Jäsenvaltion A passiivisuuden katsotaan merkitsevän pyynnön hyväksymistä.

13      Ks. kyseisen asetuksen 29 artiklan 2 kohta.

14      Kursivointi tässä. Tästä seuraa, että jäsenvaltio B voi aina päättää olla aloittamatta takaisinottomenettelyä ja käsitellä itse siellä jätetyn hakemuksen. Tämän tulkinnan on vahvistanut unionin tuomioistuin, jonka mukaan jäsenvaltion, jossa uusi hakemus on jätetty, viranomaisilla on Dublin III ‑asetuksen 23 artiklan 1 kohdan nojalla mahdollisuus (eikä velvollisuus) tehdä kyseessä olevaa henkilöä koskeva takaisinottopyyntö (ks. tuomio 5.7.2018, X, C‑213/17, EU:C:2018:538, 33 kohta).

15      Kyseisestä säännöksestä ilmenee lähinnä, että turvapaikkamenettely voidaan keskeyttää, jos hakija on implisiittisesti peruuttanut hakemuksensa tai luopunut siitä.

16      Mainitussa säännöksessä nimittäin edellytetään, että myöhempi hakemus tehdään ”sen jälkeen, kun aiemmasta hakemuksesta on tehty – – päätös”.

17      Kursivointi tässä.

18      Ks. tältä osin ratkaisuehdotukseni Valstybės sienos apsaugos tarnyba ym. (C‑72/22 PPU, EU:C:2022:431, 57 ja 58 kohta).

19      Kursivointi tässä.

20      Tätä tulkintaa tukee Dublin III ‑asetuksen 18 artiklan 2 kohta, josta seuraa lähinnä, että jos hakija siirretään takaisin jäsenvaltioon A (jäsenvaltioon, joka on keskeyttänyt kyseisen henkilön aiempaa hakemusta koskevan turvapaikkamenettelyn), kyseinen jäsenvaltio ei saa pitää tällaista ”uutta” hakemusta (direktiivissä 2013/32 säädettynä) myöhempänä hakemuksena ja sen on käsiteltävä se.

21      Totean lisäksi, että hakemusta, joka on tehty jäsenvaltiossa B ennen sen määräajan päättymistä, jonka kuluessa hakija voi jatkaa aiempaa hakemustaan koskevaa turvapaikkamenettelyä jäsenvaltiossa A, ei voida koskaan pitää myöhempänä hakemuksena. Kuten olen selittänyt, merkityksellinen ajankohta on se, jona hakemus tehdään. Jäsenvaltio B ei siten voi vain odottaa kyseisen määräajan päättymistä ja siten ”luokitella uudelleen” hakemusta myöhemmäksi hakemukseksi ja todeta direktiivin 2013/32 33 artiklan 2 kohdan d alakohtaa soveltaen, että siltä puuttuvat tutkittavaksi ottamisen edellytykset.

22      Ks. edellä 45 kohta.

23      Ks. direktiivin 2013/32 johdanto-osan 18 perustelukappale, jossa edellytetään, että toimivaltaiset viranomaiset suorittavat asianmukaisen ja perusteellisen tutkinnan, ja sen johdanto-osan 43 perustelukappale, jonka mukaan ”jäsenvaltioiden olisi tutkittava kaikki hakemukset sisällöllisesti eli arvioitava, voidaanko asianomaista hakijaa pitää henkilönä, joka voi saada kansainvälistä suojelua – –”, ellei kyseisessä direktiivissä säädetä toisin. Ks. myös tuomio 8.2.2024, Saksan liittotasavalta (Myöhemmän hakemuksen tutkittavaksi ottaminen) (C‑216/22, EU:C:2024:122, 34 kohta).

24      Ks. ratkaisuehdotukseni Saksan liittotasavalta (Myöhemmän hakemuksen tutkittavaksi ottaminen) (C‑216/22, EU:C:2023:646, 31 kohta). Ks. tältä osin myös tuomio 19.3.2020, Bevándorlási és Menekültügyi Hivatal (Tompa) (C‑564/18, EU:C:2020:218, 29 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

25      Ks. tuomio L.R. (Norjan hylkäämä turvapaikkahakemus), 40 kohta ja tuomio Saksan liittotasavalta (Tanskan hylkäämä turvapaikkahakemus), 46 kohta.

26      Ks. tuomio 8.2.2024, Saksan liittotasavalta (Myöhemmän hakemuksen tutkittavaksi ottaminen) (C‑216/22, EU:C:2024:122, 34–37 kohta).

27      Nimittäin tilannetta, jossa alaikäinen teki hakemuksen jäsenvaltiossa, jossa hän oleskeli, sen jälkeen, kun hänen aiemmin tekemänsä samansisältöinen päätös oli hylätty lainvoimaisella päätöksellä toisessa (ensimmäisessä) jäsenvaltiossa.

28      Ks. pakolaisaseman myöntämistä tai poistamista koskevissa menettelyissä jäsenvaltioissa sovellettavista vähimmäisvaatimuksista 1.12.2005 annetun neuvoston direktiivin (EUVL 2005, L 326, s. 13) 25 artikla.

29      Ks. tuomio 6.6.2013, MA ym. (C‑648/11, EU:C:2013:367, 63 ja 64 kohta). Olen kuitenkin samaa mieltä komission kanssa siitä, että kyseisessä tuomiossa unionin tuomioistuin ei täsmentänyt syitä siihen, miksi se katsoi, että toinen jäsenvaltio voisi vedota direktiivin 2005/85 25 artiklaan tällaisessa tilanteessa.

30      Ks. tuomio 13.6.2024, Zamestnik-predsedatel na Darzhavna agentsia za bezhantsite (Pakolaisasema – Palestiinalaista alkuperää olevat kansalaisuudettomat henkilöt) (C‑563/22, EU:C:2024:494, 57 kohta).

31      Samaa päättelyä voidaan nähdäkseni soveltaa direktiivin 2013/32 41 artiklan 1 kohdan b alakohtaan, jossa – aivan kuten sen 40 artiklan 1 kohdassakin – viitataan nimenomaisesti toiseen myöhempään hakemukseen samassa jäsenvaltiossa. Tältä osin yhdyn Saksan liittotasavallan näkemykseen siitä, että voidaan olettaa, että jos unionin lainsäätäjä olisi tarkoittanut direktiivin 2013/32 2 artiklan q alakohdassa käytetyn myöhemmän hakemuksen käsitteen kattavan ainoastaan hakemukset, jotka tehdään samassa jäsenvaltiossa, se ei olisi pitänyt tarpeellisena käyttää kyseisen direktiivin 40 artiklan 1 kohdassa ja 41 artiklan 1 kohdan b alakohdassa, muttei muissa sen säännöksissä, nimenomaista ilmaisua ”samassa jäsenvaltiossa”.

32      Muistutan, että direktiivin 2013/32 40 artiklan 7 kohdassa säädetään, että ”jos henkilö, josta tehty siirtopäätös on pantava täytäntöön [Dublin III ‑asetuksen] mukaisesti, antaa lisäselvityksiä tai tekee myöhemmän hakemuksen siirtävässä jäsenvaltiossa, mainitussa asetuksessa määritellyn vastuussa olevan jäsenvaltion on tutkittava kyseiset lisäselvitykset tai myöhemmät hakemukset tämän direktiivin mukaisesti” (kursivointi tässä).

33      Totean tältä osin lisäksi, että ehdotuksessaan direktiivin 2013/32 korvaavaksi asetukseksi komissio, jonka tarkoituksena oli selkeyttää menettelyä myöhempien hakemusten käsittelyn osalta, on määritellyt myöhemmän hakemuksen sellaiseksi, jonka ”sama hakija on tehnyt jossakin jäsenvaltiossa” sen jälkeen, kun aiempi hakemus on hylätty lainvoimaisella päätöksellä. Kyseisessä ehdotuksessa on mielestäni myös muita viitteitä siitä, että direktiivin 2013/32 soveltamisen yhteydessä myöhemmän hakemuksen käsitteeseen sisältyy hakemus, joka on jätetty toisessa jäsenvaltiossa kuin siinä, joka teki lainvoimaisen päätöksen saman henkilön aiemmasta hakemuksesta (ks. ”Ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseksi kansainvälistä suojelua unionissa koskevan yhteisen menettelyn luomisesta ja direktiivin 2013/32/EU kumoamisesta” (COM(2016) 467 final), saatavilla internetosoitteessa: https://eur-lex.europa.eu/legal-content/EN/TXT/?uri=CELEX%3A52016PC0467, 42 artiklan 1 kohta). Lainsäädäntömenettelyn viimeisimmästä osatekijästä, sellaisena kuin se oli saatavilla tämän ratkaisuehdotuksen laatimisajankohtana, ks. ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseksi kansainvälistä suojelua unionissa koskevan yhteisen menettelyn luomisesta ja direktiivin 2013/32/EU kumoamisesta, neuvoston ja Euroopan parlamentin asiakirja, 2016/0224/A(COD) ja PE-CONS 16/24, 26.4.2024, 4 artiklan s alakohta ja 39 artiklan 2 kohta.

34      Tuomio 19.3.2019 (C‑297/17, C‑318/17, C‑319/17 ja C‑438/17, EU:C:2019:219, 58 kohta).

35      Ibid., 85 kohta.

36      Ks. yleisemmin vastavuoroisen tunnustamisen periaatteesta turvapaikkalainsäädännön alalla julkisasiamies Medinan ratkaisuehdotus Saksan liittotasavalta (Pakolaisaseman myöntämistä koskevan päätöksen vaikutus) (C‑753/22, EU:C:2024:82, 45 kohta).

37      Ks. julkisasiamies Richard de la Tourin ratkaisuehdotus Generalstaatsanwaltschaft Hamm (Pakolaisen luovuttamispyyntö Turkkiin) (C‑352/22, EU:C:2023:794, 65 kohta). Esimerkistä, jossa unionin lainsäätäjä on ottanut tällaisen vastavuoroisen tunnustamisen kehyksen käyttöön vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alueella, ks. vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen soveltamisesta rikosasioissa annettuihin tuomioihin, joissa määrätään vapausrangaistus tai vapauden menetyksen käsittävä toimenpide, niiden täytäntöön panemiseksi Euroopan unionissa 17.11.2009 tehty neuvoston puitepäätös 2008/909/YOS (EUVL 2008, L 327, s. 27), sellaisena kuin se on muutettuna 26.2.2009 tehdyllä neuvoston puitepäätöksellä 2009/299/YOS (EUVL 2009, L 81, s. 24).

38      Totean lisäksi, että direktiivin 2013/32 5 artiklan mukaan ”jäsenvaltiot voivat ottaa käyttöön tai pitää voimassa suotuisampia säännöksiä, joita sovelletaan kansainvälisen suojelun myöntämistä tai poistamista koskevissa menettelyissä, edellyttäen että säännökset ovat [kyseisen] direktiivin mukaisia”.

39      Ks. tuomio 18.6.2024, Saksan liittotasavalta (Pakolaisaseman myöntämistä koskevan päätöksen vaikutus) (C‑753/22, EU:C:2024:524, 56 ja 58 kohta). Ks. myös julkisasiamies Richard de la Tourin ratkaisuehdotus Generalstaatsanwaltschaft Hamm (Pakolaisen luovuttamispyyntö Turkkiin) (C‑352/22, EU:C:2023:794, 64 kohta).

40      Lisään tältä osin, että osana alustavaa tutkintaa sen määrittämiseksi, täyttääkö myöhempi hakemus tutkittavaksi ottamisen edellytykset, jäsenvaltioiden ei tarvitse suorittaa hakijan henkilökohtaista puhuttelua (ks. direktiivin 2013/32 42 artiklan 2 kohdan b alakohta).

41      Ks. direktiivin 2013/32 31 artiklan 8 kohdan f alakohta.

42      Ks. direktiivin 2013/32 41 artiklan 1 kohta.

43      Ks. direktiivin 2013/32 32 artiklan 2 kohta. Ks. myös jäsenvaltioissa sovellettavista yhteisistä vaatimuksista ja menettelyistä laittomasti oleskelevien kolmansien maiden kansalaisten palauttamiseksi 16.12.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/115/EY (EUVL 2008, L 348, s. 98) 7 artiklan 4 kohta ja 11 artiklan 1 kohdan a alakohta.

44      Ks. tältä osin julkisasiamies Saugmandsgaard Øen ratkaisuehdotus Bundesamt für Fremdenwesen und Asyl (Kansainvälistä suojelua koskeva myöhempi hakemus) (C‑18/20, EU:C:2021:302, 77–79 kohta).

45      Asian C‑123/23 tosiseikat havainnollistavat tätä. Saksan liittotasavalta selitti istunnossa, että koska Bundesamt oli ensin pyytänyt Espanjan viranomaisia ottamaan hakijat takaisin, ajankohtana, jona sen oli tarkoitus esittää sama pyyntö Belgian viranomaisille, oli jo liian myöhäistä esittää takaisinottopyyntöä.

46      C‑216/22, EU:C:2023:646, 51–53 kohta.

47      Ks. tuomio 14.5.2020, Országos Idegenrendészeti Főigazgatóság Dél-alföldi Regionális Igazgatóság (C‑924/19 PPU ja C‑925/19 PPU, EU:C:2020:367, 186 kohta).

48      Ks. mm. tuomio 9.9.2021, Bundesamt für Fremdenwesen und Asyl (Kansainvälistä suojelua koskeva myöhempi hakemus) (C‑18/20, EU:C:2021:710, 43 kohta).

49      C‑216/22, EU:C:2023:646, 29 kohta.

50      Ks. erityisesti direktiivin 2013/32 johdanto-osan 18 perustelukappale, jonka mukaan ”on sekä jäsenvaltioiden että kansainvälistä suojelua hakevien edun mukaista, että kansainvälistä suojelua koskevat hakemukset ratkaistaan mahdollisimman nopeasti, tämän kuitenkaan rajoittamatta asianmukaisen ja perusteellisen tutkinnan suorittamista” (kursivointi tässä). Ks. myös sen johdanto-osan 25 perustelukappale, josta ilmenee, että ”jokaisella hakijalla olisi oltava tosiasiallinen pääsy menettelyihin”.

51      Ks. direktiivin 2013/32 johdanto-osan kolmas perustelukappale.

52      Ks. edellä 64 kohta.

53      C‑216/22, EU:C:2023:646, 29 kohta.

54      Tuomio 8.2.2024 (C‑216/22, EU:C:2024:122, 38–40 kohta).

55      Ibid.

56      Direktiivin 2013/32 40 artiklan 7 kohdasta ilmenee lisäksi, että takaisinottomenettelyä sovelletaan tosiasiassa toisissa jäsenvaltioissa tehtyihin myöhempiin hakemuksiin.

57      Totean lisäksi, että ehdotuksessaan Dublin III ‑asetuksen korvaavaksi asetukseksi komissio totesi, että jo vuonna 2014 Euroopan unionissa vain neljännes kaikista hyväksytyistä takaisinotto- ja vastaanottopyynnöistä tosiasiassa johti siirtoon (ks. Ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseksi kolmannen maan kansalaisen tai kansalaisuudettoman henkilön johonkin jäsenvaltioon jättämän kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion määrittämisperusteiden ja ‑menettelyjen vahvistamisesta (COM(2016) 270 final), saatavilla seuraavassa internetosoitteessa: https://eur-lex.europa.eu/legal-content/EN/TXT/?uri=COM:2016:0270:FIN, s. 11).

58      Ks. tuomio 10.6.2021, Staatssecretaris van Justitie en Veiligheid (Uudet seikat tai perusteet) (C‑921/19, EU:C:2021:478, 34–37 kohta).

59      Etenkin, jos toimivaltaiset viranomaiset katsovat, että myöhemmältä hakemukselta puuttuvat tutkittavaksi ottamisen edellytykset, niiden on ilmoitettava hakijalle päätöksen perustelut (kyseisen direktiivin 42 artiklan 3 kohdan mukaisesti), ja hakijalla on myös oltava mahdollisuus käyttää oikeuttaan tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin tuomioistuimessa muutoksen hakemiseksi toimivaltaisten viranomaisten päätökseen (ks. sen 46 artiklan 1 kohta).

60      Ks. direktiivin 2013/32 40 artiklan 3 kohta.